Pellaksen historia
Trefanten, kuunari, 106 lästiä
Kuunari on rakennettu vuonna 1838 Lemlandissa, 106 lästiä, tehtiin limisaumaiseksi vuonna 1843. Vuonna 1843 talonpoika Per Anderssonin omistuksessa. Per Andersson oli Flakassa sijaitsevalta Andersaksen tilalta. Vuonna 1851 Erik Petter Eriksson meni naimisiin hänen tyttärensä kanssa. Erik Petteristä tuli myöhemmin Trefanten-aluksen omistaja, ei ole tiedossa tapahtuiko tämä ennen vai jälkeen naimisiinmenon. Trefanten haaksirikkoutui dramaattisessa lumimyrskyssä 4. joulukuuta 1871 kaapelinmitan (noin 200 metriä) päässä Öölannin rannikosta. Myrskyssä alus paiskautui karille ja vahingoittui niin pahasti, että se täyttyi välittömästi vedellä. Koko 8 hengen miehistö pääsi kuitenkin omin voimin maihin Öölantiin. Trefanten-aluksen päällikkönä onnettomuushetkellä oli Johan Jansson (Johansson Friman). Trefanten-aluksen hylky myytiin pian haaksirikon jälkeen huutokaupassa eräälle ahvenanmaalaiselle. Samana myrskyisenä yönä haaksirikkoutui myös kaksi muuta alusta samalla alueella. Ruotsalainen Sädesärlan, jonka miehistö selvisi hengissä sekä suomalainen Oskar, jonka koko miehistö menehtyi. Oskarin päällikkö oli ahvenanmaalainen Per Anton Lignell.
Fredrika, kuunari, 114 lästiä
Rakennettu vuonna 1859 Granbodan Bergörenissä. Limisaumainen ja Lemlandin ensimmäinen kuunari. Rakennusmestari ja päävarustaja oli Erik Petter Eriksson. Vuonna 1875 päävarustajaksi vaihdettiin E.G. Söderlund. Alus ajautui karille ja siitä tuli hylky Starholmenin luona 15. joulukuuta 1879. Päällikkönä oli Jansson.
Alexandra, kaljaasi, 67 lästiä
Rakennuspaikka ja -vuosi ei tiedossa. E.P.E. osti aluksen Lemlandiin. Haaksirikkoutui vuonna 1868 viedessään puukuormaa Ahvenanmeren yli Tukholmaan.
Eugenia, parkki, 190 lästiä
Rakennettu vuonna 1865 Merikarvialla Lemlandin varustamolle, jonka päävarustajana oli E.P.E. Haaksirikkoutui Gotlannin edustalla 29. joulukuuta 1872 ollessaan painolastattuna kotimatkalla Grimsbystä. Päällikkö Anders Nylund.
Alina, parkki, 367 nrt
Rakennettu vuonna 1866 Skaftungissa Pohjanmaalla. Rakennusmestarina E. Silverberg. Rakennettu Lemlandin varustamolle, jonka päävarustajana oli E.P.E. Myytiin Norjaan vuonna 1872.
Elina, parkki, 357 nrt
Rakennettu vuonna 1866 Siipyyssä (rakennusmestari Josef Jansson?) Lemlandin varustamolle, jonka päävarustaja oli E.P.E. Vuonna 1870 päävarustajaksi tuli E.G. Eriksson Flakasta ja vuonna 1878 Anders Nylund Knutsbodasta. Ajautui karille ja jäi hylyksi Jyllandin lounaisrannikolle helmikuussa 1882, päällikkönä Mats Sjölund.
Leo, kuunari, 289 nrt
Rakennettu 1870 Siipyyssä Kiilin telakalla. Rakennusmestarina oli Josef Jansson. Aluksen rakentamiseen meni vain 6 kuukautta, ja se oli valmiina purjehdukselle 20. heinäkuuta. Varustamon rakennusvalvojana toimi osakas Carl Carlsson, kotoisin Granbodan Kallaksesta. Hän oli myös aluksen päällikkö kahden ensimmäisen vuoden ajan. Leoa pidettiin onnea tuovana aluksena ja siksi sitä kutsuttiin Rahalaivaksi. Päävarustajana toimivat vuorotellen Erik Petter Eriksson ja Carl Carlsson ja vuodesta 1885 Erik August Eriksson. Leo otettiin liikenteestä vuonna 1898, ja hylky on Lumparsundin salmen rannalla.
Linnéa, kuunari, 300 nrt
Rakennettu vuonna 1872 Siipyyssä Kiilin telakalla Lemlandin varustamolle, jossa päävarustajana oli Erik Petter Eriksson. Rakennusmestarina toimi Josef Jansson. Varustamon tarkastajana rakennusaikana oli Anders Johan Eriksson Söderbystä. Hän osti aluksen vuonna 1895. Linnéa otettiin liikenteestä vuonna 1897.
Ceres, kuunari, 273 nrt
Rakennettu vuonna 1873 Siipyyssä Kiilin telakalla Lemlandin varustamolle, jossa päävarustajana oli Erik Petter Eriksson. Rakennusmestarina toimi Josef Jansson. Johan Johansson Friman (käytti lyhyen aikaa nimeä Jansson) valvoi rakentamista Siipyyssä. Hän oli aluksen ensimmäinen osakas (5/32) ja toimi päällikkönä ensimmäiset 21 vuotta. Alusta pidettiin yleisesti “varautta tuovana laivana”. Ceres poistettiin liikenteestä vuonna 1897.
Åland, kuunari, 311 nrt.
Rakennettu Siipyyssä vuonna 1873, telakkapaikka ja rakennusmestari ei tiedossa. Päävarustajana oli Erik Petter Eriksson ja rakennusvalvojana A.J. Eriksson, josta tuli myös aluksen ensimmäinen päällikkö. Åland ajoi karille ja jäi hylyksi 13. heinäkuuta 1882 lähellä Ulkokrunnin luotsiasemaa Oulun saaristossa.
Cedia, kuunari, 228 nrt.
Rakennettu 1874 Siipyyssä Kiilin telakalla. Rakennusmestarina oli Josef Jansson. Carl Gustaf Nylund Granbodasta valvoi rakentamista, ja hänestä tuli ensimmäinen päällikkö. Laivanrakentaja Josef Jansson (¼) ja muutama muu siipyyläinen olivat Cedian osakkaita. Liikemies Berndt Sundahl oli myös yksi suurempi osakas. Haaksirikko Pohjanmerellä 10. maaliskuuta 1879. Kunnostettiin. Alus otettiin liikenteestä vuonna 1897.
Eli, kuunari, 190 nrt.
Rakennettu vuonna 1874 Siipyyssä Fladan telakalla. Rakennusmestarina toimi Karl-Johan Jossfolk. Päävarustajana oli Erik Petter Eriksson. Elin ensimmäinen päällikkö oli E. Sjölund. Alus selvisi ilman suurempia vaurioita ja otettiin liikenteestä vuonna 1897.
Augusta, parkki, 374 nrt.
Rakennettu vuonna 1874 Närpiön Werkfladan telakalla rakennusmestarina Mats Ivars. Aluksella oli yhteensä 18 osakasta, joista kaikki paitsi yksi oli Lemlandista. Päävarustaja vuosina 1874–1879 oli laivuri Erik August Eriksson Granbodasta. Hän oli suurin osakas osuuksilla 24/288. Erik Petter Eriksson tuli päävarustajaksi vuodesta 1880 alkaen ja kuului myös suurimpiin osakkaisiin. Augusta myytiin Ranskaan vuonna 1900, ja hinta oli 3200 frangia.
Primus, kuunari, 237 nrt.
Rakennettu vuonna 1874 Närpiön Långvikin telakalla. Omistajia olivat maakauppias Berndt Sundal ja Erik Petter Eriksson Granbodasta. Päävarustaja E.P.E. Myöhemmin päävarustajaksi vaihdettiin Berndt Sundal ja hänen jälkeensä K.G. Lundberg. Myytiin karille ajon jälkeen, joka tapahtui 16. joulukuuta 1888 Barhöftin luona lähellä Stralsundia.
Wendla, kuunari, 197 lästiä.
Rakennettu vuonna 1875 Vessingsbodan Lillholmenissa. Rakentajana oli varustamo, jonka päävarustaja oli Mellangårdin Erik Gustav Mattson. Myytiin Erik Petter Erikssonille. Myytiin/poistettiin liikenteestä vuonna 1896.
Freja, kuunari, 263 nrt.
Rakennettu Lemlandin Söderby sjössä 1882–1883. Rakennusmestarina Isak Nordström Pohjanmaalta. Aloitteen rakentamisesta tekivät Söderbyn talonpojat/merikapteenit Emil Nylund Sefferistä ja Matts Sjölund Skallfogdaksesta/Mattaksesta, kun he 4. helmikuuta 1882 kirjoittivat sopimuksen talonpoika Anders Nylundin (Söderbyn Nybondsin tilalta) kanssa puutavaran toimituksesta. Sopimuksen mukaan Nylund toimittaa puolet kaikesta puutavarasta noin 140–150 standertin verran erään aluksen rakentamista varten, ja summa on “3000 Suomen kultamarkkaa”. Varustamolla oli kymmenkunta eri omistajaa, ja suurin osa heistä oli kotoisin Granbodasta. Erik Petter Eriksson/Erik August Eriksson oli päävarustaja. Emil Nylundista tuli aluksen kapteeni 15 ensimmäiseksi vuodeksi. Nylund oli kotoisin Söderbyn Seffersistä ja omisti noin ¼ aluksesta. Freja myytiin 3. helmikuuta vuonna 1906 laivuri Karl Johan Johanssonille Hellestorpista (osuudet 12/96) ja muille hintaan 8.030 Suomen markkaa. Vuonna 1908 päävarustajaksi vaihdettiin majatalon isäntä Erik August Eriksson. Freja haaksirikkoutui miehistöineen kaikkineen kovassa lumimyrskyssä 9. lokakuuta 1909 Jurmon luona lähellä Utötä. Aluksella oli 8 hengen miehistö. Päällikkönä oli Karl Oskar Johansson Hellerstorpista. Hän oli myös aluksen suurin omistaja.
Tähti, parkki, 489 nrt.
Rakennettu Vaasassa 1857. Erik Petter Eriksson ja muutamat muut ostivat aluksen vuonna 1890 Lemlandiin, ja hinta oli 15.000 Suomen markkaa. Haaksirikkoutui vuonna 1897 Windaun edustalla. Miehistön pelasti SS Titano. Tähti oli Erik Petterin suurin alus.
Pellas on ihan yhtä paljon myös kirjallisuusmuseo kuin merenkulkumuseo. Museo on syntynyt kahden romaanin inspiroimana, joissa kuvataan Pellaksen ja sen ympäristön elämää 1800-luvun toiselta puoliskolta 1950-luvulle asti. Ulla-Lena Lundberg, jonka isänisän äiti Erika (kirjassa “Kristina”) oli syntynyt Pellaksessa, kirjoitti vuonna 1989 teoksensa Leo, joka kuvaa “Erik Petterin” elämää “Simonsin” tilalla Granbodassa sekä hänen jälkeläistensä kohtaloita suuressa maailmassa. Jatko-osassa Suuren maailmaan seurataan edelleen saman suvun elämää. “Simonsin” tila on todellisuudessa Pellas ja “Erik Petter” on mies, joka rakensi Pellaksen mäelle komean talon, joka nykyään toimii museona. Kuvassa ovat Erik Petterin lapsenlapset, Erikan lapset, jotka kirjassa ovat “Mauritz”, “Isidor”, “Leonard”, “Artur” ja “Richard” ja oikeassa elämässä August, Carl, Algot (Ulla-Lenan isänisä), Erik ja Gustaf. Leo-romaani herätti henkiin kiinnostuksen talonpoikaispurjehdusta, Pellasta ja sen ihmisiä kohtaan, ja tämän seurauksena perustettiin Pellaksen museo.
Korvaamattoman tärkeä lähde Pellaksen entisajan elämään on Pamela Erikssonin teos Herttuattaren viimeisestä matkasta (alkuperäinen teos The Duchess. The Life and Death of the Herzogin Cecilie, 1958, ruotsinnos Hertiginnans sista resa, 1960, ei suomennettu). Kirjassa kuvataan kirjailijan elämää Pellaksessa ja Herzogin Cecilie -aluksella. Pamela oli naimisissa Svenin kanssa, joka oli Pellaksen toiseksi nuorin poika ja päällikkönä Gustaf Eriksonin Herzogin Cecilie -nelimastoparkilla. Pamela kuvaa Pellaksen elämää 1930-luvun loppuun asti. Vuosien 1884–1930 välillä tilalla tehtiin luultavasti vain pieniä muutoksia, sillä Pamela kirjoittaa, että aika oli ollut pysähtyneenä viisikymmentä vuotta hänen tullessaan tilalle. Kirjassa saamme seurata elämää aluksella, vuoden 1936 haaksirikkoa ja sen pelastustöitä sekä millaista elämää Pellaksessa vietettiin pariskunnan jätettyä aluksen ja palattuaan kotiin Granbodaan.
Kirjat ovat olleet suurena inspiraation lähteenä museon suunnittelussa. Museon ensimmäisten vuosien aikana 1990-luvun puolivälissä, kun Lundbergin kirjat olivat monilla vielä tuoreessa muistissa, Pellaksen kävijöitä kiinnosti nähdä kirjan tapahtumapaikkoja. Myös kirjan henkilöt herättivät kiinnostusta ja se, miltä “Simons” todellisuudessa näytti. Monia vierailijoita kiinnosti nähdä, vastasiko todellisuus romaanin sisältöä. Edelleen Pellakseen saapuu vierailijoita kirjojen houkuttelemana. Uuden painoksen myötä Pamela Erikssonin teos on tavoittanut entistä laajemman yleisön. Per-Ove Högnäsin elokuva Herttuattaren viimeinen matka (2013) ja Ulla-Lena Lundbergin teos Herttuatar ja kapteenin vaimo (2017), jotka molemmat kertovat Herzogin Cecilie -aluksesta ja sen kapteenin vaimosta Pamela Erikssonista, houkuttelevat uusia kävijöitä Pellakseen ja pitävät yllä kiinnostusta tilaa ja sen elämää kohtaan.
Pellaksessa vuonna 1903 syntynyt Sven Eriksson tuli tunnetuksi Herzogin Cecilie -aluksen nuorena kapteenina. Herzogin Cecilie oli lippulaiva ahvenmaalaisen suurvarustajan Gustaf Eriksonin upeassa purjelaivastossa. Sven aloitti merimiesuransa parkkilaiva Promptilla ja purjehti sen jälkeen perämiehenä Killoranilla, Balticilla ja Jenolinilla, ennen kuin hänestä vuonna 1929 tuli Gustaf Eriksonin purjealuksen nuorin kapteeni.
Sven oli Herzogin Cecilien päällikkö aluksen ajaessa karille Devonin rannikolla Englannissa vuonna 1936. Vaimo Pamela Eriksson oli mukana aluksen viimeisellä matkalla. Pari oli tavannut aluksella yhdellä aiemmalla purjehduksella Pamelan ollessa matkustajana. Herzogin Cecilien haaksirikon jälkeen Sven ja Pamela Eriksson palasivat kotiin Pellakseen, ennen kuin toisen maailmansodan jälkeen muuttivat kahden lapsensa kanssa Etelä-Afrikkaan.
Svenille ja perheelle aluksen haaksirikko oli surullinen ja koko elämää leimaava tapahtuma. Haaksirikko oli siihen aikaan suuri uutinen, ja hylkypaikka houkutteli paikalle sankoin joukoin ihmisiä, jotka halusivat nähdä aluksen sekä seurata kuukausia kestänyttä pelastustyötä. Sven ei Herzogin Cecilien jälkeen enää koskaan toiminut kapteenina, vaan ryhtyi maatalon isännäksi ensin Pellaksessa ja myöhemmin omalla tilallaan Etelä-Afrikassa. Hän kuoli vuonna 1954 Etelä-Afrikassa, mutta hänet on haudattu perhehautaan Lemlandin hautausmaalle. Hänen vaimonsa Pamela asui viimeiset vuotensa Ahvenanmaalla ja kuoli vuonna 1984. Alla olevassa otteessa Lundbergin teoksesta kuvataan, miten Sven esitteli eksoottisena pidetyn vaimonsa Lemlandin talonpoikaisväelle.
Ni ska tro att det blir uppståndelse när Stella kommer till Granboda. Som skökan i Babylon i hatt och eldröd sidenklänning står hon i Lemlands kyrka medan prästen läser upp lysningen för henne och Josef. Och Josef njuter, han har slagit hela bygden med häpnad och fått alla halsar att vändas. […] ”Ja, nog er det en vacker körka, fan ta mig”, konverserar hon […] Och mera i samma stil som ger oss anledning att betvivla att hon är döpt och konfirmerad. Hon använder vad hon har lärt sig av jungmän och matroser, för med Josef och styrmännen talade hon engelska. […] Nu står hon i Simons sal och säger: ”Her har jag bodd i ett tidigare liv. Ner jag kom in tenkte jag att no er jag hemma.
Ulla-Lena Lundbergin teoksesta Suureen maailmaan, 1991.
Kirjailija Ulla-Lena Lundbergin romaanit Leo ja Suureen maailmaan pohjautuvat ja ovat saaneen inspiraationsa Pellaksen ja Granbodan tapahtumista. Ulla-Lena Lundbergin isänisän äiti Erika Lundberg, romaaneissa “Kristina”, syntyi Pellaksessa vuonna 1851. Erikssonin ja Lundbergin sukujen välille syntyi side, kun Pellaksen Erika meni naimisiin Carl Gustaf Lundberg (synt. 1839) kanssa, joka oli kotoisin saman kylän Hansaksen tilalta. Carl Gustaf oli laivuri ja talonpoika, hyvä naimakauppa nuorelle Erikalle. Carl Gustaf omisti osuuksia useista aluksista ja oli muutaman vuoden kuunarilaiva Leon päällikkönä.
Kerrotaan, että avioliitto oli onnellinen. Molemmat tosin kuolivat nuorina ja jättivät jälkeensä viisi poikaa. Kaksi nuorimmaista olivat vain 1-vuotiaita äidin kuollessa vuonna 1885 ja 5-vuotiaita, kun heidän isänsä kuoli vuonna 1889. Poikien huoltajaksi tuli äidinisä Erik Petter Pellaksesta. Toiseksi vanhimmasta pojasta Erikistä tuli Hansaksen isäntä. Hän oli vain 14-vuotias saadessaan tilan haltuunsa isä Carl Gustafin kuollessa. Erik oli silloin samanikäinen kuin äidinisä Erik Petter saadessaan Pellaksen haltuunsa.
Erikan ja Carl Gustafin viidestä pojasta vanhimmasta Carlista tuli pappi, Erikistä tilan isäntä, keskimmäisestä Algotista opettaja ja kahdesta nuorimmaisesta Gustafista ja Augustista, jotka olivat kaksoset, merikapteeneita. Nämä orvot pojat menestyivät hyvin elämässä ja neljä heistä eli korkeaan ikään. Merikapteeni August kuoli 40-vuotiaana Cádizissa sairastuttuaan yhdellä sinne suuntautuneista matkoistaan. Seuraavassa ote teoksesta Leo. “Kristina” kertoo haluavansa mennä naimisiin “Carl Gustafin” kanssa.
– Saako isä kysyä, ketä sydänkäpy ajattelee? […] -Eskilsin Carl Gustafia!
Erik Petterin kielellä on jo huuto: ”Sitä minä en voi sallia!: Niinhän isät huutavat, kuin heidän tyttärensä löytää sen, jonka tahdo saada. Kokemus osoittaa, etteivät nuoret tytöt kykene valitsemaan järkevästi. Erik Petterin on pakko nielaista sanat viime hetkellä. Eskilsin Carl Gustaf on merikapteeni ja perimässä tilan, joka on suurempi kuin Simons.
Ulla-Lena Lundbergin teoksesta Leo, 1989.
August (synt. 1856) sai Pellaksen hoidettavakseen isänsä Erik Petterin jälkeen. Hänestä tuli myös Freja-aluksen varustaja isänsä jälkeen. August aloitti merimiesuransa 13-vuotiaana toimimalla kajuuttavahtina. Kauppalaivuritutkinnon jälkeen hän oli päällikkönä kuunari Cedialla sekä parkkilaiva Augustalla, parkkilaiva Tähdellä ja parkkilaiva Frejalla ennen kuin ryhtyi vuonna 1902 kokoaikaiseksi talonpojaksi Pellakseen. August oli tunnettu hyvin varovaisena laivurina, joka ei ottanut turhia riskejä.
August oli kunnanvaltuuston ja kirkkoneuvoston jäsen sekä kiinnostunut politiikasta. Augustin vaimo Irene kuului Ahvenanmaan laivuriaatelistoon. Hän oli Mathias Lundqvist vanhemman tytär Flakan Hindersin tilalta. Mathias oli yksi Lemlandin merkittävistä laivanvarustajista. Kerrotaan, että kyseessä oli kahden merkittävän suvun välinen järkiavioliitto. August kuoli vuonna 1931 ja Irene vuonna 1954.
Parilla oli yhdeksän lasta: Filip, Nils, Sally, Adele, Mery, Ebba, Jens, Sven ja Peder. Yhdeksästä lapsesta ainoastaan Filip kuoli nuorena sairastuttuaan matkalla New Yorkiin, jonne hänet on myös haudattu. Filip, Nils ja Sven kulkivat isänsä ja isoisänsä jalan jälkiä ja ryhtyivät merikapteeneiksi. Nilsistä tuli maihin siirryttyään maatalon isäntä Norrbyssä. Sven siirtyi myös maihin ja oli jonkin aikaa talonisäntänä Pellaksessa ennen muuttoaan Etelä-Afrikkaan. Jens ja Mery asettuivat asumaan kumpikin omalle tilalleen lähelle Pellasta. Sally ja Adele muuttivat puolisoidensa tiloille Lemlandin Norrbyhyn ja Flakaan. Ebba ei mennyt koskaan naimisiin ja jäi asumaan Pellakseen. Nuorin poika Peder muutti USA:han.
Erik Petter Eriksson syntyi vuonna 1823 viidestä sisaruksesta vanhimpana. Erik Petter sai nuorena haltuunsa isiensä kotitilan Pellaksen. Isä kuoli vuonna 1837 ja jätti jälkeensä velkojen rasittaman kodin. Tarinan mukaan maatila kaikkine irtaimistoineen oli tarkoitus myydä huutokaupalla, mutta tarmokas 15-vuotias Erik Petter onnistui ylipuhumaan kaikki velkojat ja sai heidät odottamaan maksuvaatimustensa kanssa. Erik Petterin suunnitelmana oli rakentaa alus rahtipurjehduksia varten ja kerätä näin rahat isän velkojen maksamiseen.
Erik Petter meni naimisiin Brita Stina Persdotterin kanssa (synt. Rörstorpissa vuonna 1830, kuoli vuonna 1913). Pariskunnalla oli kaksi lasta, August ja Erika, jotka elivät aikuisiksi asti. August ryhtyi hoitamaan maatilaa ja Erika muutti naimisiin mentyään Hansaksen laivurintaloon Granbodassa.
Ensimmäinen alus, jolla Erik Petter Eriksson toimi päävarustajana, oli Trefanten. Erik Petter Erikssonin alus Fredrika oli aikanaan Lemlandin suurin alus sekä myös pitäjän ensimmäinen kuunari. Vuonna 1869 ja siitä kaksi vuotta eteenpäin Erik Petter Eriksson toimi juuri valmistuneen kuunari Leon päävarustajana. Aluksen hän rakennutti muiden osakkaiden kanssa Siipyyssä. Vuosina 1874–75 Erik Petter Eriksson toimi 10 aluksen päävarustajana, joista seitsemän oli rakennettu Siipyyssä. Erik Petter Erikssonin viimeinen alus Freja rakennettiin Lemlandin Söderbyssä.
Erik Petterillä oli hyvä maine kunniallisena miehenä ja hän teki suuria tuottoja laivoillaan. Häntä kutsuttiin “Lemlandin pankiksi”, sillä hän pyöritti omaa yksityistä lainaustoimintaa muille talonpoikaisvarustajille, jotka halusivat rakentaa aluksia. Erik Petter osasi kirjoittaa, mikä ei siihen aikaan ollut tavallista sillä seudulla. Hän oli itseoppinut ja järjesti huutokauppoja, laati perunkirjoja ja suoritti pesänjakoja sekä Lemlandissa että Lumparlandissa. Kun pienten puusta rakennettujen talonpoikaisalusten kannattavuus laski, Erik Petter päätti sijoittaa rahansa uuteen taloon sen sijaan, että olisi rakentanut uusia aluksia. Hän kuoli vuonna 1908.
Näin kuvataan Erik Petterin ajatuksia Pellaksen talon rakentamisesta teoksessa Leo:
Erik Petterillä on vieläkin osa veloista maksamatta, koska on kannattavampaa sijoittaa uusiin laivoihin kuin käyttää koko ylijäämä velan lyhentämiseen. Enää hän ei tunne yhtä pakottavaa tarvetta päästä sitä eroon. Suuret rahasummat eivät enää hirvitä häntä, ja hän on jo kauan ajatellut enemmän merenkulkua kuin velkoja. Päätöksestään hän ei kuitenkaan luovu: taloa ei rakenneta, ennen kuin velka on maksettu.
Erikssonin perheen sukujuuret ulottuvat pitkälle Pellaksen historiaan. Suvun esi-isä Erik Petter Eriksson rakennutti talon, joka nykyään toimii museona. Useat sukupolvet ovat asuneet tilalla sekä ennen että jälkeen Erik Petterin. Suvun viimeinen omistaja Peder Eriksson, Erik Petterin lapsenlapsi, lahjoitti lapsuudenkotinsa ja mahdollisti näin sen, että tilasta voitiin tehdä maatila- ja sukumuseo. Erik Petterin jälkeläiset ovat jatkaneet museon toimintaa, joten Erikssonin perheen tarina tilalla jatkuu.
Laivurintalo Pellaksen toimintaa pyörittävät laajan Erikssonin suvun jäsenet sekä useat Pellaksen historiasta kiinnostuneet henkilöt. Muutamat museon perustamisessa mukana olleet henkilöt ovat edelleen eri tavoin aktiivisia yhdistyksessä. Tilan emäntänä on alusta asti ollut Freya Darby, joka on Erik Petter Erikssonin lapsenlapsenlapsi. Yhdistyksen puheenjohtajana on Folke Engblom, Erik Petterin lapsenlapsenlapsenlapsi. Myös Leif Lindvall on ollut mukana alusta alkaen ja tehnyt sekalaisia töitä tilalla. Leif on Erik Petterin lapsenlapsenlapsi. Vapaaehtoisena tilalla on ollut Rita Nordberg, joka on Erik Petterin lapsenlapsenlapsi.
Kiki Alberius-Forsman, toimittaja ja kirjailija, Granbodan kesäasukas on tehnyt henkilökuvat neljästä Erikssonin suvun jäsenestä, jotka muistelevat vilkasta elämää perheen asuttamalla Pellaksen tilalla. Henkilökuvat on luettavissa kokonaisuudessaan museo-oppaasta, ja Pellaksen väen Freya, Folke, Leif ja Rita kertovat tilan elämästä lyhyissä videoissa.
Vuonna 1989 ilmestyy suomenruotsalaisen kirjailijan Ulla-Lena Lundbergin teos Leo. Kirja kertoo ahvenanmaalaisesta kuunarilaiva Leosta, joka rakennettiin vuonna 1870 Siipyyssä, sekä alukseen liittyvistä ihmisistä. Tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Granbodassa sijaitseville “Simonsin” ja “Eskilsin” tiloille, jotka todellisuudessa ovat Pellas ja Hansas, sekä näiden tilojen ihmisiin. Tämä on ahvenanmaalaisen museohistorian alku. Kirjassa “Simonsin” tila, joka siis todellisuudessa on Pellas, seisoo tyhjänä ja asumattomana ja odottaa herätystä Ruususen unestaan. Leon myötä herää kiinnostus ahvenanmaalaista purjehdusta kohtaan sekä ajatus museon perustamisesta tilalle.
Laivurintalo Pellas on ahvenanmaalaisen merenkulun aikakauden muistomerkki, ja tätä merenkulun muotoa kutsutaan talonpoikaispurjehdukseksi. Aikakausi alkaa noin 1850 ja jatkuu ensimmäisen maailmansodan loppuun asti. Tämän ajanjakson aikana lähinnä talonpojat panostivat rahtipurjehdukseen ja sijoittivat vaihtelevalla menestyksellä yhä suurempiin purjealuksiin. Menestyksen myötä sekä sen osoituksena tiloille rakennettiin uusia upeita päärakennuksia. Näitä rakennuksia kutsutaan laivurintaloiksi, ja ne ovat yleisiä erityisesti Lemlandin ja Värdön kunnissa, jotka olivat aikansa suurimpia merenkulun kuntia Ahvenanmaalla. Myös Pellaksen isännät rakennuttivat uuden ja tilavan talon Pellaksen tilalle. Kyseessä on todennäköisesti Ahvenanmaan suurin laivurintalo.
25. toukokuuta 1992 Peder Eriksson lahjoitti Pellaksen Ahvenanmaan merenkulkumuseolle. Peder oli viimeinen Erikssonin suuresta sisarusparvesta, joka kasvoi Pellaksen tilalla vuosisadanvaihteessa 1900. Lahjakirja allekirjoitettiin kauniissa Herzogin Cecilie -aluksen kapteeninsalongissa Ahvenanmaan merenkulkumuseossa. Pederin veli Sven Eriksson oli toiminut aluksen päällikkönä. Ahvenanmaan merenkulkumuseo asetti lahjoitukselle vaatimuksen, että tilan ylläpitämistä varten perustettaisiin organisaatio. Myöhemmin samana vuonna perustettiin yhdistys Skeppargården Pellas r.f. Ahvenanmaan merenkulku museo luovutti sen jälkeen tilan kaikkine omaisuuksineen uudelle yhdistykselle, ja vuonna 1995 museo avasi ovensa.
Pellaksen päärakennus on vaikuttava. Sen ulkopituus on 21,5 metriä ja leveys 11 metriä. Alakerran asuinpinta-ala on 250 neliömetriä. Osassa alakerran huoneista sisäkaton korkeus on yli 3 metriä. Lisäksi rakennuksessa on iso ja avoin vinttikerros. Nykyisen päärakennuksen rakensi laivanvarustaja Erik Petter Eriksson vuonna 1884. Pellaksen tilan omisti merenkulku- ja talonpoikaissuku Eriksson 1670-luvulta 1990-luvulle asti, jolloin tilasta tehtiin museo.
Pellaksen päärakennus on yksi Ahvenanmaan suurimmista laivurintaloista. Pellas on suhteellisen myöhään rakennettu laivurintalo. Useimmat Ahvenanmaan laivurintalot rakennettiin vuosien 1850 ja 1880 välillä. Pellaksen valmistuessa vuonna 1884, oli talonpoikaispurjehduksen kultakausi jo ohi. Kun Pellasta rakennettiin, Andersaksen komea naapuritalo oli ollut valmiina jo runsaat 20 vuotta.
Näiden kahden merenkulkuperheen välillä oli aina ollut kilpailua. Sanotaan, että Pellaksesta tehtiin yksi hirsikerros korkeampi ja muutama metri pidempi kuin Andersaksen naapuritalo, joka taas on leveämpi kuin Pellas. Pellaksen isännälle Erik Petterille oli tärkeää, että hänen talonsa oli suurempi. Pellaksen uusi päärakennus oli kylän viimeinen laivurintalo, ja sen valmistumiseen meni useita vuosia. Erik Petter oli jo vanha mies, 62-vuotias, kun uusi ja vaikuttava talo oli valmis. Näin Pamela Eriksson kuvaa kahden naapuritilan välistä kilpailua:
Pellaksen lähin naapuri oli Andersas, joka oli myös arkki, mutta vain pienemmässä koossa. Andersas oli joka tapauksessa melkein yhtä vaikuttava. Oikeastaan juuri siksi Pellaksesta tuli vielä vähän loisteliaampi, sillä naapuritila oli niin hieno.
Pamela Erikssonin teoksesta Hertiginnans sista resa, 1960.
Pellaksen isäntä Erik Petter Eriksson oli varustajana toimiessaan seuraavien alusten päävarustaja: Trefanten, Fredrika, Augusta, Leo, Linnea, Elina, Ceres, Åland, Eli, Cedia, Primus, Elida, Wendla ja Freja. Näiden lisäksi hän oli osakkaana useissa aluksissa. Erik Petter Erikssonin aluksista kaikkein surullisenkuuluisin oli Leo, jota kutsuttiin Ihmissyöjäksi, sillä aluksella oli sellainen maine, että jokainen purjehdus vaati ihmishenkiä. Leo oli huonosta maineestaan huolimatta menestyksekäs laiva. Alusta kutsuttiin myös Rahalaivaksi, sillä se oli Erik Petter Erikssonin kaikkein eniten voittoa tuottava laiva.
Pellaksen aluksista muutamat rakennettiin Lemlandissa, kuten Erik Petter Erikssonin ensimmäinen purjealus kuunari Trefanten sekä Fredrika, joka oli pitäjän ensimmäinen kuunari. Purjealuksista seitsemän tilattiin Siipyystä Pohjanmaalta. Siipyyssä rakennettiin useita purjealuksia ahvenanmaalaisille varustamoille. Vuoden 1874 jälkeen Pellaksen varustamotoiminta väheni, ja kun Pellaksen uusi päärakennus pystytettiin Erik Petter Eriksson ohjasi kahta alusta.
Viimeinen Pellaksen omistuksessa ollut alus oli Freja, jolla Erik Petter Erikssonin poika August oli ottanut varustajan paikan isänsä jälkeen. Pienten, talonpoikien omistuksessa olevien ja puusta rakennettujen alusten kannattavuus laski 1800-luvun lopussa, ja August Eriksson jätti merielämän ja ryhtyi kokoaikaiseksi talonisännäksi Pellakseen. August Erikssonin useammasta pojasta tuli merikapteeneja ja laivuriperinne jatkui heidän kauttaan.
Talonpoikaispurjehdukseksi kutsutaan merenkulun muotoa, jota ahvenanmaalaiset talonpojat harjoittivat 1800-luvun toisella puoliskolla ja vielä 1900-luvun alussa. Talonpoikaispurjehduksen kulta-aikaan menestyksekäs alus saattoi tienata hankintakulunsa takaisin kahden tai kolmen kauden kuluessa. Lähinnä kyse oli Itämeren ja Pohjanmeren rahtiliikenteestä, mutta matkoja tehtiin myös pidemmälle. Lemland ja Vårdö olivat Ahvenanmaan suurimpia merenkulkukuntia talonpoikaispurjehduksen aikaan.
Kaikki väestönosat osallistuivat tavalla tai toisella talonpoikaispurjehdukseen. Miehet olivat varustajia tai merimiehiä, naiset auttoivat alusten varustamisessa. Laivanvarustajana toimiminen ei tarkoittanut sitä, että oli yksin aluksen omistaja, vaan aluksesta omistettiin osuuksia. Päävarustaja oli suurin omistaja, jolla oli myös suurin vastuu aluksesta ja joka keräsi myös suurimmat voitot. Osuuksia oli mahdollista omistaa useammista aluksista: kuudesosa, kahdeksasosa, kuudestoistaosa ja kolmaskymmeneskahdesosa ja niin edelleen. Osakkuusjärjestelmä mahdollisti kaikille yhteiskuntaluokille osuuksien hankkimisen.
Talonpoikien omistamien alusten rahti koostui yleensä puutavarasta tai haloista, jotka lastattiin Norrlannin, Västerbottenin tai Pohjanmaan rannikoilla ja myytiin edelleen Tanskassa, Englannissa, Saksassa ja muissa Pohjanmeren rannikkokaistaleen maissa. Talonpoikaislaivasto purjehti yleensä ainoastaan Itämeren ja Pohjanmeren liikenteessä.
Tuntui siltä, että kaikkialla Ahvenanmaalla pojat olivat luonnostaan merimiehiä tai puuseppiä, mutta Lemlandissa merimiehet kuuluivat parempaan väkeen ja olivat tavallisten kansalaisten yläpuolella. Lähes kaikki miehet olivat merikapteeneja tai varustajia.
Pamela Erikssonin teoksesta, Hertiginnans sista resa,1960.
1800-luvun toisen puoliskon merenkulkutoiminta on vaikuttanut merkittävästi ahvenanmaalaiseen kulttuurimaisemaan. Merenkulun myötä tulot nousivat, ja talonpojat pystyivät rakentamaan isompia taloja. Suuremmat talot olivat statussymboleita ja näkyviä todisteita laivanvarustajan vauraudesta ja menestyksestä. Laivurit ja laivanvarustajat olivat myös Ahvenanmaan maatalousyhteiskunnan uudistajia, jotka modernisoivat asumisen tapaa yhteiskunnassa, joka oli muuten perinteinen ja konservatiivinen.
Kun talonpoikien kotitarvepurjehdus 1800-luvun puolesta välistä alkaen siirtyi yhä enenevässä määrin järjestettyyn rahtiliikenteeseen, talonpojilla oli varaa suurentaa ja uudistaa vanhoja ja vanhanaikaisia asuntojaan. Granbodan kylässä on myös neljä muuta laivurintaloa: Andersas (Pellaksen lähin naapuri), Nedergårds, Hansas ja Kallas. Pellas on yksi suurimmista ja loisteliaimmista tiloista, joita Ahvenanmaalla vielä on jäljellä.
Jouluaattona vuonna 2005 Pellaksen päärakennus tuhoutui tulipalossa. Palo sai alkunsa sähkökaapista, ja talo oli jo ilmiliekeissä naapurien hälyttäessä palokunnan paikalle. Palo levisi salin kautta ylös avoimelle vintille, ja sekä sali että vintti tuhoutuivat täysin. Talon itäinen puoli selvisi paremmin ja osa sen puolen esineistä saatiin pelastettua. Täysarvovakuutuksen ansiosta talo oli mahdollista entisöidä palon jälkeen, ja rakennustyöt aloitettiin heti, kun raivaustyöt oli saatu valmiiksi. Talon hirsirunko oli selvinnyt palosta yllättävän hyvin. Vintin tuhoutuneet hirret korvattiin vanhoilla kierrätetyillä hirsillä sekä uusilla hirsillä Pellaksen omasta metsästä.
Tulipalo paljasti useita mielenkiintoisia yksityiskohtia siitä osasta taloa, joka selvisi palosta. Irtoilevien, nokisten ja veden vahingoittamien tapettien alta löytyi käsinmaalattuja tapetteja. Kunnostuksen yhteydessä huoneisiin tehtiin koristemaalaukset näiden löydettyjen alkuperäisten maalausten pohjalta. Vastaavanlaisia tapettikuvioita on myös Andersaksen naapuritilalla ja niitä on löydetty myös Söderbyn laivurintalosta Lemlandista ja yhdestä Vardössä sijaitsevasta laivurintalosta. Maalaukset on tehnyt Maalari-Gabriel Jomalasta. Salin uusi tapetti on käsinpainettu alkuperäisen tapetin mukaan. Kunnostettu talo vihittiin uudelleen käyttöön vuonna 2008.
Pellaksen jälkeläiset - Haastatellut
Folke Engblom
Syntynyt vuonna 1948 Norrgårdin tilalla, Lemlandin Norrbyssä. Metsätalousinsinööri, joka on nuoresta asti työskennellyt Ahvenanmaan metsätalouden parissa. Asuu Lemlandin Norrbyssä. Sally ja Verner Engblomin pojanpoika. Sally syntyi Pellaksessa ja on yksi Erikssonien yhdeksästä sisaruksesta. Sallyn veli Nils oli naimisissa Vernerin siskon Ainan kanssa, ja he asuivat myös Norrbyssä. Ingmar ja Aili (o.s. Virtanen) Engblomin poika. Skeppargården Pellas -säätiön puheenjohtaja vuodesta 1997.
Isoäiti Irenen hautajaiset
Irene oli oikeastaan isäni isänäiti, mutta minäkin kutsuin häntä “isoäiti Ireneksi”.
Hän makasi avoimessa arkussa salissa, ja suuri joukko ihmisiä oli kerääntynyt veisaamaan ruumiin ympärille. Kotona ruumiin äärellä oli tapana laulaa joku virsi ennen kirkkoon lähtöä.
Setä Leif, joksi häntä kutsuin, vaikka hän olikin isän serkku, oli ostanut kameran, jossa oli nykyaikainen salama. Muistan, miten hän nousi tuolin päälle saadakseen hyviä kuvia isoäidistä ja saliin kokoontuneista ihmisistä. Ja salamavalo välkkyi! Se teki minuun vaikutuksen. Toivottavasti se valokuva on vielä tallessa.
Sitten me kaikki ajoimme saattueessa siunaustilaisuuteen Lemlandin kirkkoon. Me saavuimme autolla hautajaisiin, isä ja isänveli olivat ostaneet auton vuonna 1949. Ennen sitä heillä oli sellainen autotraktori.
Naurukohtaus
Kaikkein varhaisin muistoni Pellaksesta on se, kun sain naurukohtauksen. Olin hyvin pieni silloin, vain kolme-neljävuotias. Nauroin hysteerisesti, enkä pystynyt lopettamaan.
Vanhempani, isoäiti ja minä olimme vierailulla Pellaksessa. Istuimme keittiössä. Onnistuin ärsyttämään kaikkia ja minut ajettiin pöydän alle.
Isoäiti Irene oli lähes sokea elämänsä loppupuolella. Muistan, miten hän tuli keppinsä kanssa kamaristaan keittiöön.
Pellaksen väki on tunnettu temperamentistaan. Minun isäni Ingmar oli kuitenkin rauhallisempaa sorttia. Hän muistutti kyllä isäänsä Verneriä, joka oli tunnettu oman tiensä kulkijana. Hän vuokrasi Norrgårdin peltomaita ja omistautui metsänviljelylle ja talon rakennustöille. Metsästä tuli sekä isäni että minun mielenkiinnon kohde ja siitä saimme myös elantomme.
Äiti Aili
Äiti Aili oli suomenkielinen ja kotoisin Taivassalosta. Hän tuli Michels Gårdin naapuritilalle Norrbyhyn palvelijaksi ja opettelemaan ruotsia. Hän saapui Ahvenanmaalle keskellä sotaa vuonna 1943. Siihen aikaan vaadittiin passi, että pääsi mantereelta Ahvenanmaalle.
Ensimmäisen vuoden hän vietti Maarianhaminassa ja oli muun muassa taloudenhoitajana Stafvin ja Grönbergin perheissä. Vuonna 1947 hän tuli Norrbyhyn.
Luulen, että äiti haaveili jatkavansa opintoja, mutta hänelle kävi kuten niin monelle muullekin, että joutui lypsyhommiin ja tekemään kovasti maatöitä. Lypsäminen aloitettiin viimeistään kello kuusi aamulla ja lehmät oli lypsettävä myös joka ilta päivällisen jälkeen.
Aili oli luultavasti se, joka oli perheen temperamenttisin.
Siihen aikaan ei ollut helppo olla suomenkielisenä Ahvenanmaalla. Suomen kielen asema ei ollut kovinkaan korkea, ja siksi äiti ei puhunut suomea minun kanssani kotona Norrgårdin tilalla. Opin hieman suomea äitini vanhemmilta, joiden luona olin muutaman viikon kesäisin. Meillä oli täysi työ heinänteossa, silakankalastuksessa ja mansikoiden poiminnassa.
Kiinnostus metsään
Neljä ensimmäistä luokkaa kävin Söderbyn koulua. Mistään koulukyydistä ei ollut puhettakaan. Koulumatkani oli 2,9 km, ja kyyti oli mahdollinen koulumatkan ollessa yli 3 km.
Myöhemmin kävin Rörstorpin koulua. Siellä koulukyydin rajana oli 5 km, ja minun koulumatkani oli 4,9 km. Ei auttanut muu kuin kävellä, pyöräillä tai hiihtää.
Koulukyydin sain ensimmäisen kerran niiden kolmen kuukauden aikana, jotka kävin jatkokoulua Strandnäsissä.
Kiinnostuin metsästä jo varhain. Sain ensimmäisen kirveeni neljävuotiaana ja lapsena olin mielelläni yksin ulkona karsimassa kaatuneita puita.
9-vuotiaana löin vahingossa jalkaani ja minun piti jäädä kotiin kokonaiseksi kuukaudeksi, kunnes jalka oli parantunut. Sen jälkeen olen selvinnyt ilman haavereita metsässä.
Opiskelin metsätalousinsinööriksi Tammisaaressa ja haaveilin Kanadaan muuttamisesta, mutta metsäyritys tarvitsi suomea osaavan ahvenanmaalaisen palvelukseensa, ja minä otin työn vastaan. Ajan kuluessa minusta tuli Metsänomistajien liiton toimitusjohtaja ja muutama vuosi ennen kuin jäin eläkkeelle ryhdyin yksityiseksi elinkeinonharjoittajaksi metsä- ja rakennusalalla.
Pellaksen jakaminen
Koin lapsena, että Pellaksen sisaruksilla oli hyvä yhteishenki. Siksi minulle tuli hieman sokkina se, kun kymmenenvuotiaana sain seurata Pellaksen jakamista. Puheluista tuli yhtäkkiä huomattavasti lyhyempiä ja hätäisempiä.
Tila oli tarkoitus jakaa seitsemään osaan. Kaksi yhdeksästä sisaruksesta oli kuollut ilman perillisiä.
Maanmittausinsinööri Bertel Fagerlund sai tehtäväkseen jakaa tilukset seitsemään arvoltaan yhtä suureen osaan. Sen jälkeen osat arvottiin. Minulla on tapana sanoa, että hän teki hyvää työtä, sillä kaikki sisarukset olivat yhtä tyytymättömiä saamaansa osaan.
Irtaimisto myytiin huutokaupassa. Isänäitini Sallyn veli, sisarusparven nuorin poika ja kummisetäni, osti päärakennuksen yhdessä veljenpoikansa Rayn kanssa.
Lahjoitus
Peder, joka asui vaimonsa Meryn kanssa New Yorkissa, piti päärakennuksen länsipuolen. Siellä he asuivat tehdessään vuotuiset vierailunsa Ahvenanmaalle 1970- ja 1980-luvuilla. Viimeisellä vierailullaan heidän mielestään talo oli niin huonossa kunnossa, että he päättivät asua Maarianhaminassa.
Ray muutti talon itäpuolelle. Lisäksi hän kalusti kaksi vuoka-asuntoa ylös vintille. Ray kuoli vuonna 1977, jonka jälkeen perhe vähitellen muutti muualle.
Viimeisellä vierailullaan Ahvenanmaalla Peder oli huolissaan Pellaksen tulevaisuudesta. Luulen, että idea talon lahjoittamisesta Ahvenanmaan merenkulkumuseolle, tuli alun perin Tove Wikströmiltä, joka asui kesäisin Pellaksen naapurissa.
Vuonna 1992 laadittiin yhdessä kiinteistövälittäjä Harald Karlssonin kanssa ehdotus lahjoituskirjelmäksi. Kirje lähetettiin Ahvenanmaan merenkulkumuseon säätiölle, joka kuitenkin kieltäytyi lahjoituksesta, sillä perusteella, että lahjoitus koski vain osaa talosta.
Pitkän pohdinnan jälkeen Peder päätti ottaa yhteyttä Rayn perheeseen ja ehdotti maaosuuden vaihtamista talon itäiseen puoleen, johon sisältyisi ulkorakennus ja osa tontista. He pääsivät sopimukseen ja Pederistä yksin tuli Pellaksen omistaja.
Yksi vai kolme hehtaaria
Uusi ehdotus lahjoituskirjelmäksi laadittiin ja lähetettiin Ahvenanmaan merenkulkumuseon säätiölle. Hallitus hyväksyi lahjoituksen sillä ehdolla, että perustettaisiin kannatusyhdistys, jonka vastuulla olisi rakennuksista huolehtiminen.
Mainittakoon sellainen yksityiskohta, että silloin kun luovutus oli tarkoitus tehdä, merenkulkumuseon lakimies asettui poikkiteloin. Alkuperäisessä ehdotuksessa mainittiin tontin olevan hehtaarin suuruinen, mutta uuden ehdotuksen mukaan lahjoitus koski koko tonttia eli noin kolmea hehtaaria. Lakimies katsoi, että hänellä oli valtuudet ottaa vastaan vain se hehtaari, joka mainittiin alkuperäisessä ehdotuksessa. Lopulta päästiin yhteisymmärrykseen tilan koosta, ja museosta tuli koko Pellaksen tontin omistaja.
Vuonna 1992 rekisteröitiin tukiyhdistys Skeppargården Pellas, jonka jälkeen uusi lahjoitus tuli ajankohtaiseksi. Nyt Ahvenanmaan merenkulkumuseolta yhdistykselle. Nämä asiakirjat allekirjoitettiin kapteeninhytissä merenkulkumuseossa vuonna 1994. Samaisessa hytissä oli Pellaksen poika Sven istunut pitkiä aikoja Euroopan ja Australian välisellä purjehduksella. Leif Lindvall ja minä toimimme yhdistyksen edustajina. Merenkulkumuseosta paikalla olivat Göte Sundberg ja Christer Jansson.
Kunnostaminen
Rakennukset olivat todella kuluneita siinä vaiheessa, ja päärakennus oli seisonut tyhjänä joitain vuosia. Vesijohtoa eikä viemäröintejä ollut. Viimeiset asukkaat olivat asuttaneet itäpuolen vinttiasuntoa ja muuttaneet pois vuonna 1990.
Tajusimme yhdistyksessä pian, että kunnostuksesta tulisi kallis urakka, mutta meillä oli myös tuuria, sillä siihen aikaan oli lama ja saimme työllisyysvaroja työn aloittamiseen.
Skeppargården Pellas -yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja oli Gun Holmström. Minut valittiin puheenjohtajaksi hänen jälkeensä vuonna 1997, ja olen siis nyt heiluttanut puheenjohtajan nuijaa yli 20 vuotta. Työtä on riittänyt, mutta sukulaiset ovat olleet mukana auttamassa. Erityisesti useat serkut eli yhdeksän alkuperäisen Pellaksen sisaruksen lapset ovat tehneet suuren osan kunnostustöistä.
Tulipalo jouluaattona
Niin koitti joulu 2005. Samusirkan joulutervehdys oli juuri päättynyt televisiossa ja olimme istuutumassa joulupöytään. Poikamme alkoi pukea ulkovaatteita ylleen. Hän oli mukana Lemlandin vapaapalokunnassa ja oli tullut hälytys, että Pellaksessa palaa. Matkalla paikan päälle toivoin koko sydämestäni, että kyseessä olisi väärä hälytys, mutta lähestyessämme taloa, näimme suurien liekkien lyövän läntisistä ikkunoista.
Toivoimme voivamme pelastaa itäisen puolen, sillä tuuli tuli idästä. Yön aikana tuuli kuitenkin kääntyi länteen. Vintin itäpuolelle kertyneiden palokaasujen syttyessä tapahtui räjähdys, ja yhtäkkiä koko ulkokatto romahti.
Palokunnat tekivät sammutustyötä pitkään ja työ jatkui aina toiseen joulupäivään klo 20 asti. Silloin vastuu siirrettiin hallitukselle, jonka tehtävänä oli katsoa, ettei uusia palopesäkkeitä muodostuisi.
Paljon tuhoutui, mutta ei kuitenkaan kaikki. Alakerran länsiosa paloi kokonaan. Yön aikana palokunta kantoi ulos huonekaluja ja muuta irtaimistoa niin paljon kuin mahdollista. Minä palasin kotiin vasta kello kolme jouluyönä.
Heti tulipalon jälkeen sekä Freya Darby että minä olimme sitä mieltä, että Pellas olisi rakennettava uudelleen. Mikään muu ei tullut meille kysymykseenkään. Monet yhdistyksen jäsenet ja muut vapaaehtoiset osallistuivat raivaamistöihin palon jälkeen.
Luulimme ensin, että kaikki hirret olivat tuhoutuneet, mutta palotilanteessa suuret hirret alkavat hiiltyä ja turpoavat, joten vain muutama senttimetri tukkien ympäriltä paloi.
Jälleenrakennus
Kaikki alakerran hirret selvisivät joten kuten ja vain muutamia pienempiä paikkauksia piti tehdä. Yläkertaan tarvittiin pitkiä ja leveitä uusia hirsiä. Hirret lahjoitti Johan Mörn, joka samaan aikaan oli purkamassa vanhaa maatilaa Saltvikin Långbergsödassa.
Saimme lahjoituksena myös osan lattialankuista Lars Erikssonilta Eckerön Överbystä.
Kaikki ulkopaneelit piti vaihtaa. Oli siis löydettävä pitkää puuta, vähintään yksitoista ja puoli metriä. Suurin osa puusta tuli isäni Ingmarin metsästä.
Puut vietiin sitten kiilasahattaviksi Pålsbölen sahalle. Höyläyksestä huolehti Göte Gundesson Eckerössä, kun laitteisiin oli ensin tehty muutamia säätöjä. Siinä kohdassa minusta tuntui, että olin oikea mies oikeassa paikassa. Minullahan oli paljon alan kontakteja.
Alkuraivauksesta ja rakennusurakasta vastasi Bygg Ab. Hallitus päätti palauttaa ennalleen vintillä olevat asunnot, ja saimme korvauksen vakuutusyhtiöltä.
Yhdistys osallistui rakennuskustannuksiin 70 000 eurolla ja sen lisäksi vapaaehtoiset tekivät useita tuhansia työtunteja. Vakuutusyhtiön korvaus oli 1,1 miljoonaa. Yhdistys haluaa tässä kohtaa kiittää Ahvenanmaan keskinäistä vakuutusyhtiötä ja sen toimitusjohtaja Göran Lindholmia hyvästä yhteistyöstä.
Vakuutusyhtiön arvion mukaan jälleenrakentamisen kustannukset nousisivat 650 000 euroon. Itse arvelin, että summa olisi 1,05 miljoonan luokkaa, kun verottajalle piti tehdä kunnostuslaskelma.
Uusi katto syntyi nopeasti. Sitä tarvittiin suojaamaan kaikkea jäljelle jäänyttä talossa.
Kunnostustyöt jatkuivat kevääseen 2008 asti.
Nykyinen rakennus ei ole kopio Pellaksesta. Alkuperäisen talon sielu on edelleen tallella ja nykyinen rakennus muistuttaa enemmän sitä taloa, jonka esi-isämme Erik Petter rakennutti vuonna 1884.
Tulipalon muisto elää myös ihan konkreettisesti. Keittiön suuren lautaskaapin avatessa voi vieläkin tuntea savun hajun, vaikka tulipalosta on kohta jo 15 vuotta.
Uudet avajaiset
Elokuussa 2008 pidettiin uudet avajaiset ja ilo oli katossa.
Uuden yhdistyksen jäsenmäärä kasvoi tasaisesti 150 henkilöön. Nyt määrä kuitenkin vähenee hitaasti. Tällä hetkellä yhdistyksessä on 130 jäsentä.
Jäsenistä vain noin parisenkymmentä on aktiivisia. Varsinkaan nuoremmilla ja keski-ikäisillä ei tunnu olevan aikaa eikä kiinnostusta osallistua aatteelliseen työhön Pellaksen hyväksi. Tilanne on tosin sama monilla muillakin yhdistyksillä nykyään. Toivottavasti tämä olisi ohimenevä vaihe ja että seuraava sukupolvi jaksaisi taas innostua vapaaehtoistyöstä. Tai sitten meidän on alettava käyttämään palkattua työvoimaa. Siinä tapauksessa tosin taloudellinen tilanne ajaa meidät kauemmaksi lahjoittajan alkuperäisistä ajatuksista.
Juhlatilat
Navetasta on tullut suosittu juhlatila, ja tilavuokrat ovat nykyään hyvä tulonlähde yhdistykselle.
Valitettavasti osa naapureista kokee juhlien musiikin ja äänet häiriönä. Tähän pulmaan on vaikea löytää tyydyttävää ratkaisua.
Ehkä nuoremmat sukupolvet ovat menettäneet kiinnostuksensa kotiseutuhistoriaan. Voi olla, että sitä ei enää opeteta kouluissa. Tämä voisi selittää sen, miksi monien nuorten kiinnostus hiipuu. Samaan aikaan on kuitenkin tärkeää säilyttää ja dokumentoida vanhaa, kuten Pellaksen tyyppisissä kotiseutumuseoissa tehdään.
Täällä käy bussilasteittain vieraita Ruotsista, Suomesta ja muualta maailmasta ja kaikki aina ihastelevat upeaa taloa sekä sen ainutlaatuista tunnelmaa.
Kaikkein eniten kiinnostusta herättää kaksi suurta Pellaksen historiaan liittyvää onnettomuutta eli Herzogin Cecilien haaksirikko ja vuoden 2005 jouluaattona tapahtunut tulipalo.
Yhdistyksen on myös tuotava paremmin esiin Pellaksen historiaa ja kerrottava siitä, miten uskomaton henkilö Erik Petter oli. Hän rakensi täysin tyhjästä yhden sen ajan suurimmista varustamoista Ahvenanmaalle.
Haastattelija:
Kiki Alberius-Forsman
Freya ”Pippy” Darby, o.s. Eriksson
Syntynyt vuonna 1938. Asui ensimmäiset seitsemän vuotta Pellaksessa ja sen jälkeen Etelä-Afrikassa, jossa kävi myös koulun. Opiskeli ja asui kahdeksan vuotta Lontoossa. Palasi miehensä Peter Darbyn kanssa Ahvenanmaalle vuonna 1966. Eläkkeelle jäänyt fysioterapeutti, lammasfarmari. Asuu Bäckängissä, Lemlandin Björkebossa. Sven ja Pamela Erikssonin tytär, Sven-Cecilien (synt. vuonna 1936) sisko. Pellaksen tulisielu ja emäntä.
Pellaksen vetovoima
En itsekään ymmärrä, miksi Pellaksella on niin suuri vetovoima sekä itseeni että muihin. Pellaksen tila on suuri, sen ilmapiiri on harvinaisen arvokas, talo siisti ja kaikki tuntuu olevan siellä sopusoinnussa. Lisäksi yhteistyö vapaaehtoisten kanssa toimii erittäin hyvin.
Pellas tuo mieleen muistoja ja siellä voi aistia millaista elämä oli ennen vanhaan – mutta oikeastaan tilan ihmisillä oli varmasti todella raskasta, vaikka olosuhteet olivatkin paremmat kuin monissa muissa paikoissa.
Jollain tavalla Pellas tuntuu itseensä tyytyväiseltä. Mutta en tiedä voiko tilaa enää täysin pitää talonpoikaspurjehduksen aikaa edustavana. Sisustuksessa sekoittuvat nykyään muiden tilojen ja aikakausien esineet.
Lapsuusmuistoja
Minulla itselläni ei ole kovinkaan monia muistoja lapsuuden Pellaksesta, sillä muutin täältä pois 7-vuotiaana. Mutta muistan silti tunnelman, tuoksut, ihmiset, eläimet…
Olen syntynyt Maarianhaminan synnytyslaitoksella, Länsisatamassa, puolitoista vuotta veljeni Sven-Cecilien jälkeen, jota kutsuimme nimellä “Squirrel”, siis orava, sillä hänellä oli pienet karvatupsut korvissaan.
Äiti ja isä puhuivat englantia meidän kanssamme sekä keskenään. Äiti Pami halusi, että me opimme yhden lisäkielen.
Niinä vuosina kun asuimme Pellaksessa, nukuimme läntisessä kamarissa vintillä, mutta söimme ja vietimme aikaa alakerrassa isoäiti Irenen ja täti Ebban kanssa.
Menimme joka ilta nukkumaan kello kuusi, talvisin ja kesäisin. Muistan, miten makasin valoisina kesäiltoina ja kuulin naapurilasten leikkien äänet ulkoa. Äiti Pami oli lukenut Truby Kingin kasvatuskirjan, jonka mukaan aikainen ja säännöllinen nukkumaanmenoaika oli lapselle hyväksi. Heräsimme myös aikaisin, yleensä viiden kuuden aikaan, kun aikuiset lähtivät lypsämään lehmiä.
Kaikki kutsuivat minua Pippyksi, luultavasti siksi koska huusin niin paljon.
Kesäisin uimme Sandvikissä ja nostimme savea merenpohjasta ja laskimme liukua savella kalliota pitkin mereen. Minä osasin uida hyvin. Kerran uin todella pitkälle, yhdelle vierailulla olleelle purjeveneelle asti, joka oli ankkurissa lahdella. Veneellä oltiin yllättyneitä siitä, että tulin uiden paikalle.
Tilalla meillä oli tapana härnätä pässiä ja piti hypätä äkkiä pois alta, kun se lähti tulemaan meitä kohti.
Granbodan ensimmäisellä autolla ajoimme kaupunkiin katsomaan Disneyn Pinokkio-elokuvaa.
Serkkuni Rita ja minä ratsastimme ilman satulaa hevosella, jota oltiin viemässä laitumelle – en tiedä, miksi juuri tämä on jäänyt mieleeni.
Kaikki muut lapset kävivät Rörstorpin koulua, joten minäkin halusin aloittaa siellä, vaikka olin vasta kuusivuotias. Seurasin muiden lasten perässä koululle. Ensin minut palautettiin takaisin kotiin, mutta muutamien kertojen jälkeen sain kuitenkin aloittaa koulussa. Kolme kuukautta myöhemmin muutimme Etelä-Afrikkaan.
Metkuja ja toruja
Ritalla on tapana kertoa, että minä sain valkoisen kissanpennun, vaikka halusin mustan, joten kastoin sen tervaan. Luulen, että kissa kuoli siihen …
Kerran olimme löytäneet muutaman lasipullon ja keksimme hauskan leikin ja rikoimme pullot talon koillista perustaa vasten. Sekä äiti että isä toruivat meitä silloin oikein kunnolla. Se oli tietenkin hölmöä, sillä pulloja olisi voinut käyttää. Siihen aikaan kaikki piti hyödyntää.
Serkkuni Leif oli isoäiti Irenen suosikki, mutta isoäidillä oli kyllä aikaa meille kaikille lapsille – Rita, Ray, Squirrel, Harald, Ingmar, Bjarne ja Yngve.
Keksimme kaikenlaisia metkuja, saatoimme esimerkiksi heittää kananmunia kalliolle ihan huvin vuoksi. Saimme tietenkin torut siitäkin.
Märtan ja Jensin luona me lapset saimme juoda kahvia, johon laitettiin suuri määrä sokeria ja maitoa. Se oli salaisuus, emmekä saaneet kertoa siitä Pamille.
Pellaksessa lapsilla oli määrätyt ruoka-ajat ja sen jälkeen käskettiin ulos leikkimään.
Muistan leivintuvan tulipalon vuonna 1943. Me lapset seisoimme keittiön ikkunassa katsomassa liekkejä. Kukaan ei tiedä tarkkaan, miten tulipalo sai alkunsa, mutta puhuttiin, että isoäidin esiliina olisi roikkunut lähellä hellaa ja tuli olisi tarttunut siihen. Jäljelle jääneistä hirsistä rakennettiin myöhemmin pieni leivintupa, jota me kutsumme Pikkutuvaksi. Se siirrettiin vuonna 2012, jotta saatiin tilaa uusvanhalle Leivintuvalle, jonka Ingmar ja Folke Engbom lahjoittivat.
Kunnostuksen jälkeen Pikkutupa on toiminut kesäoppaiden asuntona.
Keittiössä
Isoäiti Irene oli aina Pellaksessa. Muistan hänet istumassa keittiön keinutuolissa ja että hänen sylissään oli mukava istua.
Ebba-täti oli aina sisällä auttamassa kotitöissä. Hän oli lyhyt ja kyttyräselkäinen. Puhuttiin, että hänellä olisi ollut riisitauti, mutta äitini mukaan hän oli loukkaantunut lapsena pudotessaan lattialle, kun lakana, jossa hän makasi, ratkesi. Lakanasta oli tehty riippumatto, joka roikkui keittiön leipävarraskoukuista.
Isoäiti Irene ja Ebba pitivät huolta kotitöistä ja meistä lapsista. Näin Ebba sai elää perhe-elämää kehitysvammastaan huolimatta. Isoäiti asui keittiön länsipuolella huoneessa, jota kutsuttiin “isoäidin kamariksi”, Ebba taas asui keittiön itäpuolen kamarissa.
Siinä tilassa, jota kutsumme tuvaksi, he istuivat usein keinutuolissa ja puhuivat puhelimessa. Isoäidin sisarukset soittelivat sekä myös muualle muuttaneet lapset. Yhteishenki yhdeksän sisaruksen välillä oli vahva, erityisesti neljän sisaruksen, Sallyn, Adelen, Meryn ja Ebban välillä.
Isoäiti Irenen arvovalta oli suuri ja hän oli ystävällinen, voimakastahtoinen ja lapsirakas.
Irene järjesti mielellään suuria juhlia, joissa tarjoiltiin paljon hyvää ruokaa. Sekä hän että äidinäitini pitivät molemmat suurista pullan kokoisista marengeista. Niitä piti aina olla juhlapöydässä.
Seitsemän kuukauden aikana vuonna 1954 kuoli ensin isänisä Irene, sitten Ebba-täti ja lopulta vielä isä Sven Etelä-Afrikassa.
Isänisä Erik August, joka kuoli jo vuonna 1931, ei Jensin mukaan ollut kovin ystävällinen. Jens kutsui häntä “oikeaksi paholaiseksi” ja hän riehui melkoisesti lasten kanssa, kun heidän piti auttaa maatilalla. Erik August oli hevosmies, joka osallistui ravikilpailuihin hevostensa kanssa ja Sven peri tämän kiinnostuksen.
Äiti osallistui myös ravikilpailuihin, vaikka siihen aikaan oli todella harvinaista, että naiset olivat mukana sellaisessa. Yhden hevosen nimi oli Kaj, toisen Love.
Herttuattaren viimeinen matka
Tapahtuma, joka on leimannut koko elämääni, on nelimastoparkki Herzogin Cecilien eli “Herttuattaren” haaksirikko Devonin rannikolla Englannissa. Laivanvarustaja oli Gustaf Erikson, joka toisin kuin monet luulevat, ei ole meille sukua.
Isä Sven oli vain 26-vuotias, kun hänestä tuli aluksen päällikkö.
Äiti Pami ja Sven menivät naimisiin Uudessakaupungissa lokakuun alussa vuonna 1935, ja heidän kuherruskuukaudestaan tuli dramaattinen, sillä sitä leimasi tapahtuma, josta puhuttiin ja kirjoitettiin maailman lehdissä ja josta myöhemmin tehtiin myös kirjoja ja elokuvia.
Herzogin Cecilie -alus ajoi karille Ham Stoneen sakeassa sumussa 25. huhtikuuta 1936 Devonin rannikolla. Useiden yritysten jälkeen alus saatiin irrotettua ja osa lastista myös, minkä jälkeen se oli taas vesillä ja hinattiin kesäkuussa 1936 Starehole Bayhin. Siellä alus jäi Salcomben sataman ulkopuolelle.
Vesisuksilla hiihtämisestä Salcomben suulla tuli kiellettyä ja sitä piti siirtyä harrastamaan Starehole Baylle, mutta Herzogin Cecilien kapteeninhytti oli ainoa osa veden pinnan yläpuolella ja häiritsi kevyttä veneliikennettä, joten merivoimat tulivat ja veivät kapteeninhytin pois.
Tammikuun 18. päivänä 1939 myrskyn jälkeen alus vajosi vieläkin syvemmälle hiekkaan.
Isä oli nuori ja teki varmasti virheitä aluksen ajaessa karille. Herttuatar oli juuri voittanut kuuluisan purjehduskilpailun purjehtimalla 86 vuorokaudessa Australiasta, mitä on vaikea lyödä. Aluksen lopulliseksi kohtaloksi koitui se, että sitä ei saanut hinata Salcomben satamaan, joka oli paremmin suojassa myrskyiltä ja lopulta myrsky teki lopun aluksesta. Terveystarkastajan mielestä aluksen paisuva ja mätänevä vehnälasti oli terveyshaitta, eikä alusta päästetty satamaan. Se harmittaa minua edelleen. Alus olisi voitu pelastaa.
Niin monta kuukautta he yrittivät pelastaa Herttuatarta. Vanhempani olivat siellä viisi kuukautta ja koko maailma seurasi heitä.
Äiti Pami sai maineen koko pelastusoperaation johtajana. Näin ei tietenkään ollut. Huhu syntyi siitä, että hän huolehti kirjeenvaihdosta Maarianhaminan varustamon kanssa ja hoiti myös toimittajien kanssa puhumisen. Pami oli itse toimittaja ja yritti saada rahat kasaan Herttuattaren pelastamiseksi vaikuttamalla suureen yleisöön lehdistön kautta.
Heinäkuun 9. päivänä vuonna 1936 aluksen nujertaneen myrskyn jälkeen ei ollut enää mitään toivoa Herzogin Cecilien pelastamiseksi. Silloin aloitettiin aluksen tyhjentäminen.
Keulakuva, ruori ja kapteeninsalonki ovat nykyään nähtävissä Ahvenanmaan merenkulkumuseossa Maarianhaminassa.
Isä sai kapteenina kaikki syyt niskoilleen. Hän päätti ryhtyä talonpojaksi ja jäädä kotiin vaimonsa ja lastensa luokse. Myöhemmin hän sai työtarjouksia varustamolta, mutta ne purjehdusmatkat eivät syystä tai toisesta koskaan toteutuneet. Tarjoukset kuitenkin osoittivat, ettei häntä oltu tuomittu loppuiäkseen.
Gustaf Erikson oli aina erittäin kohtelias äitiä ja isää kohtaan. Vanhempani tulivat Pellakseen vuonna 1936 kaikkien näiden Herzogin Cecilien tapahtumien jälkeen. He alkoivat hoitaa maatilaa ja tekivät metsätöitä. Isoäiti Irene ilahtui siitä, että he vihdoinkin olivat kotona ja äiti Pami ihastui Pellaksen tilaan ensi silmäyksellä.
Tunnetussa romaanissaan Herttuattaren viimeisestä matkasta (alkuperäinen teos The Duchess. The Life and Death of the Herzogin Cecilie, 1958, ruotsinnos Hertiginnans sista resa, 1960, ei suomennettu) hän kuvaa Pellasta ihailevasti idylliksi ja halusi myöhemmin elämässään aina palata tänne. Pellaksen väki piti hänestä paljon, hän oli työteliäs ja häntä pidettiin ahkerana ihmisenä, joka ei niskoitellut.
Isä Sven
Isä Sven syntyi vuonna 1903 ja oli luultavasti aikamoinen naistenmies. Tavatessaan Pamelan hän oli jo naimissa, mutta purki avioliiton niin pian kuin mahdollista.
Hän oli isoäiti Irenen lempilapsi Filipin ohella, joka kuoli Amerikassa.
Isä oli hevosmies ja osallistui ravikilpailuihin Ahvenanmaalla. Etelä-Afrikan maatilalla meillä oli useita työhevosia, mutta sitten hankimme seudun ensimmäisen traktorin, harmaan Fergusonin.
Kun perhe saapui Afrikkaan vuonna 1945, isä oli ensin työnjohtajana omenatilalla ja häneltä odotettiin kovia otteita afrikkalaisia työntekijöitä kohtaan. Siihen aikaan se tarkoitti piiskaa, mutta hän ei kestänyt kohdella ihmisiä sillä tavalla.
Myöhemmin hän sai mahdollisuuden ostaa valtiolta aika ison maatilan Kapmaan provinssista ja aloitti siellä maanviljelyn. Meillä oli lypsylehmiä, lampaita, vihannesviljelmiä ja sitrushedelmiä.
Maatilalla ei ollut sähköä eikä vesijohtoja. Suuresta sadevesitankista haimme ämpäreillä vettä ja veimme sisään taloon ja iltaisin valoa saatiin öljylampuista, joihin piti aina välillä pumpata painetta, jotta liekki pysyi hyvänä ja vahvana.
Meillä oli peltinen pesusoikko kylpemistä varten ja me kaikki neljä käytimme samaa vettä. Vuorottelimme kuka sai kylpeä ensin. Eräs vahva muisto on se, kun isä rakensi savustusuunin, jossa oli pitkä tunneli tulen tekemistä varten, jotta voisimme valmistaa herkullista savustettua kinkkua jouluksi. Vesi tulee kielelle vieläkin kun vain muistelen sitä. Luulen, että hän kaipasi Ahvenanmaalle, eikä hänen olisi ehkä koskaan pitänyt muuttaa Etelä-Afrikkaan.
Lapsuudessani vanhempani eivät koskaan puhuneet Herzogin Cecilien tapahtumista, vasta sitten kun äiti kirjoitti kirjan Herttuattaren viimeisestä matkasta vuonna 1958, tulin tietoiseksi tapahtumista.
Isä kuoli vuonna 1954 ollessaan vain vähän yli 50-vuotias.
Äiti Pami
Äiti Pamela, “Pami”, o.s. Bourne syntyi vuonna 1908 Pretoriassa Etelä-Afrikassa ja oli perheen ainoa lapsi.
Hänen äitinsä oli toivonut poikaa ja siksi Pami sai lapsena pukeutua poikien vaatteisiin.
12-vuotiaana hän aloitti tyttöjen sisäoppilaitoksessa Lontoossa ja opiskeli myöhemmin kolme vuotta Oxfordin yliopistossa. Hän oli toimittajana eräässä Kapkaupungin päivälehdessä, mutta lähti muutaman vuoden kuluttua matkalle Australiaan. Hän oli kyllästynyt hienoihin leninkeihin ja seuraelämään Etelä-Afrikassa ja suuntasi mielellään kaukaisille reportaasimatkoille. Yhdellä matkallaan hän ratsasti halki eteläisen Uuden-Seelannin ja kuvasi matkansa tekstein ja kuvin. Ajan kuluessa hänestä tuli todella taitava valokuvaaja, ja hänen kuviaan on käytetty julkaisuissa vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen.
Hän vietti aikaa myös Fidžillä ja Tongassa. Siellä hän keksi haluavansa työskennellä oikealla purjealuksella ja kirjoitti Gustaf Eriksonin varustamolle Maarianhaminaan. Hän sai luvan lähteä mukaan maksavana miehistön jäsenenä, prentiisinä eli päällystöharjoittelijana ja maksoi matkasta 50 puntaa.
Isä Sven ei aluksi pitänyt ollenkaan ajatuksesta, että aluksella olisi nuori nainen, sillä naisväki purjealuksella tarkoittaa epäonnea.
Päivä ennen kuin Pami nousi alukselle häneltä oli vedetty hammas ja siksi hänen toinen poskensa oli niin turvonnut, että hän tuskin pystyi puhumaan. Tämä ei tietenkään ollut eduksi ensikohtaamiselle kapteenin kanssa.
Perämies Elis Karlsson oli älykäs ja osasi aluksen väestä parhaiten englantia. Hän ystävystyi heti Pamin kanssa, ja heidän välilleen muodostui elinikäinen ystävyys.
Pian kapteeni Sven kuitenkin voitti Pamin sydämen ja luulen, että äiti todella rakasti isää koko elämänsä ajan.
Äiti oli sosiaalinen, kiinnostunut kaikista ja halusi puhua kaikenlaisten ihmisten kanssa. Hän oli rauhallinen ja vähään tyytyväinen, ei kuitenkaan lapsirakas isoäiti Irenen tapaan. Hän piti huolen siitä, että me lapset opimme englantia ja saimme hyvän koulutuksen. Hän kirjoitti joka viikko kirjeitä minulle ja veljelleni, kun asuimme sisäoppilaitoksessa ja myös myöhemmin, kun olin muuttanut Lontooseen opiskelemaan.
Vanhempana äiti kiinnostui joogasta ja vuoden 1966 jälkeen hänen palatessaan Etelä-Afrikasta ja ollessaan käymässä Ahvenanmaalla hän piti ensimmäiset joogakurssit Maarianhaminan kansalaisopistossa. Hän jatkoi joogakurssien järjestämistä myöhemminkin käydessään Ahvenanmaalla, yleensä se tapahtui joka toinen vuosi.
Kerran hän otti Pellaksesta mukaan maton Etelä-Afrikkaan joogan harjoittamista varten. Hän uskoi yliluonnollisiin voimiin ja siihen, että tämä matto pystyi liikkumaan itsekseen. Hän myös selitti merkillisiä tapahtumia matolla ja uskoi voivansa liikuttaa sitä yliluonnollisilla voimilla. Se oli hänen lentävä mattonsa.
Vuonna 1962 ollessaan Ahvenanmaalla hän tutustui göteborgilaiseen merikapteeniin. Pami asui hänen kanssaan kolme kuukautta pienessä mökissä Dals Långedissä ja kirjoitti kapteenin julkaisemattoman elämäkerran, jonka löysin äidin tavaroista.
Äiti Pami muutti takaisin Ahvenanmaalle vuonna 1981. Hän riutui hitaasti syöpään ja kuoli täällä Granbodan Björkebossa vuonna 1984.
Rovasti Valdemar Nyman oli äidin hyvä ystävä ja tuli äidin elämän loppuvaiheessa rukoilemaan hänen puolestaan.
Äidinäiti
Äidinäitini Lady Bourne oli eteläafrikkalainen ja hänessä virtasi ranskalaista, saksalaista ja englantilaista verta. Hän raivostui, kun Pami rakastui mieheen, jota hän piti yksinkertaisena merimiehenä ja joka oli kotoisin kaukana pohjoisessa sijaitsevalta pieneltä saarelta. Lady Bourne kuitenkin muutti mielensä tutustuttuaan mieheen ja hän todellakin rakasti vävyään Sveniä, jota kutsui “kuuluisaksi merikapteeniksi”. Lady Bourne oli kyllä hieman hienostelevaa sorttia.
Hän oli ensin naimisissa miehen kanssa, joka osoittautui kaksiavioiseksi. Yhtäkkiä kuvioihin ilmestyi toinen vaimo Australiasta. Viranomaiset suhtautuivat siihen aikaan vakavasti tällaiseen rikokseen. Mies laitettiin vankilaan ja kuoli siellä tuberkuloosiin. Olen ymmärtänyt, että äidinäiti oli kaikesta huolimatta hyvin ihastunut mieheen.
Isoäiti meni myöhemmin naimisiin isoisäni Sir Roland Bournen kanssa, joka oli englantilaisesta yläluokkaisesta perheestä. Palveltuaan useissa eri virkasuhteissa Englannin armeijassa isoisästä tuli puolustusministeri Etelä-Afrikassa.
Isovanhempani erosivat kun heidän tyttärensä Pami oli 12-vuotias.
Englantilainen suku oli eron jälkeen aina isoäidin ja äidin, minun ja veljeni tukena.
Isoäiti elätti itsensä antiikkikauppiaana. Hänellä oli liikkeitä Kapkaupungissa ja Lontoossa. Hän oli arvioinut elävänsä 70-vuotiaaksi asti, jolloin hänen rahansa loppuivat ja talo oli pakko myydä. Talossa oli suuri puutarha ja hän oli rakentanut sen Elginiin Etelä-Afrikkaan. Hänellä kävi tuuri, sillä kreikkalainen miljonääripariskunta, joka osti talon, antoi hänen asua siinä elämänsä loppuun saakka. Hän eli 96-vuotiaaksi asti ja kreikkalaiset maksoivat hänelle kaiken useiden vuosien ajan!
Kreikkalainen pariskunta tuli Etelä-Afrikkaan vain kolmeksi kuukaudeksi vuosittain ja halusi silloin asua isoäidin vieraina Bed and Breakfast -tyyliin. Hänen viimeiset elinvuotensa olivat yltäkylläisemmät kuin mitkään aiemmat vuodet hänen elämässään.
Isoäidillä oli suuri vaikutus Pamiin, joka hoiti häntä viimeiset 20 vuotta.
Isoäiti kuoli vuonna 1981. Hän oli juuri syönyt lounasta ja istui lempinojatuolissaan, johon hän nukahti.
Lontoon vuodet
Vuonna 1958 pääsin opiskelemaan fysioterapiaa Lontooseen. Mieluiten olisin opiskellut Tukholmassa, mutta siellä ei ollut vapaita opiskelupaikkoja.
Kun olin lähdössä Englannista kotiin Ahvenanmaalle, ennen kuin aloitin opinnot Lontoossa, isänveli Linus Lindvall oli ehdottanut, että matkustaisin jollain Gustaf Eriksonin laivoista Antwerpenistä.
-Sano, että isäsi on töissä laivalla, hän kehotti.
Mutta laiva oli myöhässä kokonaisen viikon, enkä halunnut odottaa niin pitkään. Sen sijaan liftasin koko matkan Tukholmaan ja otin yölaivan Maarianhaminaan. Serkkuni Ray haki minut satamasta. Lunta oli todella paljon ja tie ylös Pellakseen oli lumen tukkima. Meidän piti siis kahlata peltojen yli – ja minulla oli ylläni nailonsukat ja korkeat korot!
Linus, joka huolehti perheen raha-asioista, oli sitä mieltä, että tarvitsin kunnollisen takin, joten ostin rahoilla painavan lammasturkin. Minulla on se vieläkin tallella!
Ostin siis kurssin sijaan takin. Sitten liftasin takaisin Lontooseen.
Vuonna 1960 olin ollut ystävien luona etelärannikolla ja eräänä sunnuntai-iltana olin lähdössä takaisin Lontooseen fysioterapiaopintojeni pariin. Liftasin ja minut otti kyytiin lääkäri Peter Darby ja kävi ilmi, että hän oli juuri eronnut. Puhuin koko matkan. Hän sanoi, että hänellä oli päänsärkyä. Kun lähestyimme Lontoota, Peter kysyi missä haluaisin jäädä pois kyydistä.
-Voit jättää minut mihin tahansa, vastasin.
-Tule juomaan lasillinen kanssani, hän ehdotti.
Niin minä tein. Sattumoisin pubi oli toisella puolella katua, jossa asuin!
Seuraavana päivänä saapui sylin täydeltä ruusuja ja mukana oli kortti, jossa luki: “Nähdään illalla”. Ja niin hän sitten ilmestyi illalla. Sen jälkeen olimme erottamattomat.
Menimme naimisiin vuonna 1964. Ensimmäinen lapsemme Åsa syntyi vuonna 1965 Lontoossa, ja vuonna 1966 muutimme Ahvenanmaalle. Lara syntyi vuonna 1967.
Nyt Lara asuu perheensä kanssa Maarianhaminassa, ja Åsa kolmen lapsensa kanssa täällä naapuritalossa Bäckängissä.
Onni onnettomuudessa
Vuodesta 1993 alkaen olen toiminut Pellaksen emäntänä. Huolehdin kaikesta keittiössä, päärakennuksessa ja navetassa. Otan vastaan varauksia, palkkaan kesäoppaat ja pidän langat käsissäni koko talon ja sen ylläpidon osalta.
Jouluaattona 2005 Pellaksessa oli tulipalo. Minä, Maria ja Marcus olimme olleet siellä aiemmin päivällä ja tarjoilleet pannukakkua kynttilänvalossa bussilastilliselle ruotsalaisia turisteja. Luulimme ensin, että olimme unohtaneet kynttilät ja palo olisi alkanut siitä. Se oli painajaismaista aikaa kaikkine ajatuksineen ja itsesyytöksineen, mutta kolmen viikon kuluttua vakuutusyhtiön asiantuntijat olivat saaneet selville, että palo oli saanut alkunsa sähkökaapin pistokkeessa tapahtuneesta oikosulusta.
Vuonna 2005 olimme työskennelleet 10 vuotta tehdäksemme laivurintalosta museon. Voi kuitenkin sanoa, että tulipalo oli onni onnettomuudessa. Suuri osa irtaimistosta tuhoutui, mutta talo muistuttaa nykyään enemmän sen alkuperäistä versiota. Rakennuksen perusta on vahvempi ja sitä on uudistettu lämmöneristyksen osalta ja muutenkin.
Tulipalon ansiosta myös yhteishenki kaikkien vapaaehtoisten ja muiden Pellaksen työntekijöiden välillä vahvistui.
Leif Lindvall
Syntynyt vuonna 1932 Pellaksessa, Lemlandin Granbodassa. Eläkkeellä oleva konemestari. Meryn (o.s. Eriksson) ja Linus Lindvallin poika. Asuu kesäisin Sandvikissä, Lumparnin rannalla, kivenheiton päässä lapsuudenkodistaan Tallmosta, ihan lähellä Pellasta. Viettää talvet Maarianhaminassa. Vastaa tällä hetkellä muun muassa ruohonleikkuusta Pellaksessa.
Vanhemmat Mery ja Linus
Olen syntynyt 4. marraskuuta 1932 Pellaksen luoteiskamarissa. Myöhemmin lapset synnytettiin koilliskamarissa, jota sittemmin kutsuttiin lastenkamariksi. Siellä syntyi minua neljä vuotta nuorempi serkkuni Sven.
Vanhempani menivät naimisiin 17. joulukuuta 1931. Sinä päivänä Pellaksessa vietettiin häiden lisäksi myös hautajaisia. Häitä oli suunniteltu jo pitkään juuri tälle päivälle, ja viikko ennen häitä enoni Erik August kuoli yllättäen. Pellaksessa pohdittiin pitkään, miten hautajaisten ja häiden kanssa tehtäisiin ja sitten keksittiin, että yhtä hyvin molempia voitaisiin viettää samana päivänä, kun kuitenkin valmistauduttiin juhliin ja ihmiset olivat tulossa tilalle. Näin sitten tehtiin. Äidillä oli ensin yllään musta hautajaisleninki, jonka jälkeen hän meni vintille ja vaihtoi ylleen häämekon. Häät eivät olleet kovin suuret, vaan pienimuotoiset kahvikutsut, sillä juuri sellaiset juhlat he halusivat. Vanhempani olivat suhteellisen vanhoja mennessään naimisiin. Äiti oli 36-vuotias ja isäni 32.
Äitini Mery oli toimelias ja ahkera. Hän autteli Pellaksessa kaikenlaisissa askareissa, usein lehmien kanssa.
Isäni Linus oli kotoisin Lemlandin Haddnäsistä, ja pian hänestä tuli merikapteeni, joten hän vietti paljon aikaa merillä. Hänellä oli tapana käydä kotona kerran vuodessa syksyisin, kun alukset lastattiin.
Perheeni asui muutaman vuoden Pellaksessa, itäisessä vinttikamarissa. Olin perheen ainoa lapsi, mutta serkkuja oli yksitoista, joista kolme asui Pellaksessa, joten leikkikavereita ei puuttunut.
Elämää Pellaksessa
Äidin äiti Irene ja äidin sisko Ebba, joka oli kehitysvammainen, hääräsivät keittiössä. Kun he eivät laittaneet ruokaa, leiponeet tai tiskanneet, he istuivat luoteisnurkassa tuolilla ja puhuivat puhelimessa kauemmas muuttaneiden perheenjäsenten kanssa, jotka soittelivat yhtenään. Nurkasta oli myös mainiot näkymät pihalle ja Granbodan kylälle.
Ruoaksi tarjottiin verileipää, perunoita, lihaa ja suolasilakoita. Pellaksessa ei juurikaan kalastettu, pääasiassa kala ostettiin muilta. Pidettiin suuria kotivehnäsen (hemvete) leipojaisia, ja syksyisin teurastettiin sikoja, lampaita ja lehmiä. Tilan pohjoisosassa Bockholmin puolella oli suola-aitta. Siellä säilytettiin vaatteita, erilaisia hedelmiä ja marjoja, lihaa ja kalaa.
Pellakselle tyypillistä oli se, että kahvin seurana piti aina olla piparkakkuja. Muita pikkuleipiä oli tietenkin myös, mutta piparkakut olivat pakollisia.
Meillä oli kuudesta kahdeksaan lehmää sekä hiehoja, yksi tai pari porsasta sekä lauma lampaita ja kanoja. Minulla oli tapana kerätä kananmunat. Laitoimme ne vesilasiin, jotta ne säilyisivät pidempään. Keräsin myös vesilintujen munia, ja minulla oli oikea kokoelma, yksi jokaista laatua. Vesilintujen munia käytettiin myös ruoanlaitossa, ja tiedän ihmisiä, jotka keräsivät koskelon munia ja valmistivat niistä kakkuja.
Tilalla oli tietenkin kissoja, mutta ei koiria. Poikkeuksena tosin oli äidinveli Svenin koira Paik, joka matkusti hänen mukanaan Herzogin Cecilie -aluksella. Paik on haudattu Bockholmiin.
Vanhempani rakensivat Tallmon tilan Pellaksen itäiselle puolelle, ja sinne me muutimme vuonna 1936.
Joulu Pellaksessa
Joulupäivän aamuna matkasimme aina reellä kulkusten kilistessä joulukirkkoon. Muuten ei joulupäivänä saanut lähteä mihinkään, vaan silloin oltiin kotona.
Suuret joulujuhlat pidettiin toisena ja kolmantena joulupäivänä. Silloin paikalla oli suuri joukko ihmisiä ja puhe ja nauru raikasi. Yleensä tarjolla oli lihaa ja perunoita, lisäksi jotain vihanneksia, ehkä herneitä, ja jälkiruoaksi marjakeittoa. Hieman myöhemmin tarjottiin kahvia Ahvenanmaan pannukakun ja luumukiisselin kera ja rupateltiin jonninjoutavia.
Aikuiset puhuivat maanviljelystä, siitä mitä kylässä oli tapahtunut sekä juorusivat seudun ihmisistä. Lapset leikkivät piilosta, pelasivat “Mustaa Pekkaa” tai Hullunkurisia perheitä. Tavallisia pelikortteja ei ollut, niitä pidettiin syntinä.
Äidinäiti Irenen syntymäpäivää 27. heinäkuuta juhlistettiin myös suurin menoin. Silloin kaikki saapuivat kotiin onnittelemaan häntä. On hauskaa, että me serkut olemme pitäneet yhtä ja että meillä on niin hyvä yhteishenki perheessä.
Koulu
Aloitin ensimmäisen luokan vuonna 1940 Rörstorpin koulussa. Ensimmäinen opettajani oli Vega Johansson. Vega olin opettajani niin kutsutussa pikkukoulussa eli ensimmäisellä ja toisella luokalla. Suurkoulun ensimmäisen, toisen, kolmannen ja neljännen luokan jälkeen meillä oli opettajana Karl Sjöstrand. Oppilaat saivat kuuden vuoden jälkeen itse valita, halusivatko he jatkaa niin kutsutulla jatkoluokalla, joka koostui lyhyemmistä kursseista talviaikaan.
Ensimmäisinä kouluvuosinani meillä oli eväänä voileipiä ja maitoa, mutta sitten koulussa alettiin laittaa ruokaa ja oppilaille tarjottiin lämmintä ruokaa.
Meillä oli puolukoiden keruuloma, perunan nostoloma, ja me keräsimme myös viljajäänteitä, siis sellaista viljaa, joka oli jäänyt pellolta sadonkorjuun yhteydessä. Kaikki piti hyödyntää.
Muistan kerran, kun Karl Sjöstrand suuttui oikein toden teolla. Meidän poikajoukko oli saanut päähänsä metsästää oravaa, joka hyppeli koulun lähellä olevissa kuusissa. Saimme kunnolliset haukut, jotkut pojat joutuivat nurkkaan seisomaan ja me kaikki jouduimme jälki-istuntoon.
Koulussa piti noudattaa monia sääntöjä. Aina piti viitata, jos halusi vastata ja vastausvuoron saadessaan oli noustava ylös. Meidän piti osata osia Vänrikki Stoolin tarinoista ja kuninkaisiin liittyvät vuosiluvut olivat tärkeitä.
Minulle koulu oli helppoa, erityisen paljon pidin matematiikasta. Meitä oli kolme, jotka kilpaili etenemisestä matematiikan kirjassa; Runar Signell, Millicent Björklund ja minä.
Bäckängin tiilitehdas
Yksi mieluisa leikki meille pojille oli ajaa vaunuilla alas Bäckängin tiilitehtaalta kohti Kåvikia, jonka jälkeen työnsimme vaunut ylös. Korkeuseroa oli sen verran, että vauhtia piti hieman jarrutella. Kerran vaunut joutuivat mereen.
Arkisin vaunut lastattiin tiilellä, jotka kuljetettiin kaljaaseilla Ängösundin kautta ympäri Ahvenanmaata ja muualle. Maarianhaminan kirkko ja monet muut kaupungin rakennukset on rakennettu Bäckängin tiilestä.
Tiiltä valmistettiin jaksoittain, ja silloin tehtaassa kävi kuhina ja minä uteliaana poikana juoksentelin ympäriinsä ja katselin kaikkea. Tiilitehdas sijaitsi eteläisellä puolella, itäisellä puolella oli useampia kuivausaittoja, yksi saha ja höyrykone myös. Kaksi suurta savupiippua kohosi kohti taivasta, ja höyrypillin ääni kaikui yli seudun kolme kertaa päivässä merkiksi töiden alkamisesta, lounasajasta ja työpäivän päättymisestä.
Bäckängin toiminta alkoi 1920-luvulla, ja kaikki revittiin 1950-luvulla. Vieläkin Bäckängin maaperässä näkyy kuopat kohdissa, joista otettiin savea tiilentekoa varten.
Rippikoulu
15-vuotiaana kävimme rippikoulua talvella Birgittagårdenissa, keväällä meidät konfirmoitiin. Rippipappina oli kirkkoherra Erik Franzén. Konfirmaation jälkeen sanottiin, että korvantaustat eivät enää olleet märät ja saimme suurempia vapauksia, mutta täysi-ikäisyys saavutettiin vasta 21-vuotiaana. Lyhyet housut ja polvipituiset golfhousut vaihdettiin pitkiin housuihin ja ostin itselleni jopa hatun, joka oli ruskea.
Sota
Isäni Linus kutsuttiin sotaväkeen ja hän pääsi kotiin sodasta. Hänestä tuli Lemlandin sotapoliisi ja muistan, että hän sai selvittää Västerängassa tapahtunutta pyörävarkautta. Sodan jälkeen hän sai mitalin.
Pellaksessa oli siihen aikaan useita hevosia. Yhden nimi oli Kurre ja se kuljetti sotaväkeä. Muistan, kun Kurre polttomerkittiin ja sen palaneen käryn. Sodan jälkeen Kurre palasi meille.
Äidinveli Sven piti paljon hevosista ja hän osallistui kilpa-ajoihin ”Kajn” kanssa Kåvikin Slemmernissä sekä Söderbyn Mellanvikissä.
Eräänä laskiaistiistaina sodan aikaan Sven ja Pamela olivat ravintola Miramarissa juhlistamassa laskiaisraveja. Miramarissa juhlittiin, kun Maarianhaminassa meni sähköt poikki, ja siellä Miramarissa syntyi kaaos ja kaikki säikähtivät. Sven ja Pamela lähtivät kotiin. Lemströmin kanavan kohdalla, jossa meillä oli sukulaisia, he pysähtyivät ja soittivat kotiin kertoakseen olevansa kunnossa.
Myös Pellas sai käskyn pimennysvalmisteluista. Söderbyn keskuksesta soitettiin ja annettiin pimennyskäsky. Olimme pitäneet laskiaiskokkoa Sandvikissä ja olimme juuri aikeissa lähteä Haddnäsiin sytyttämään kokkoa, mutta muutimme mielemme ja suuntasimme kotiin nähdessämme valopommin idässä. Ne olivat valaisevia pommeja, jotka leijailivat hitaasti laskuvarjojen varassa, jotta pommikoneiden lentäjät näkisivät, mihin pommit laskeutuvat.
Sodan aikana kaikki pelkäsivät. “Mitä, jos venäläiset tulevat”, sanottiin. Sekä lapset että aikuiset olivat todella hermostuneita.
Varmuuden vuoksi Pellaksen väki piilotti kaikki hopeat, niin pöytähopeat kuin korut. Ne laitettiin säkkiin Bäckängin pohjoispuolella Norrskogissa sijaitsevaan latoon.
Ensimmäinen radio sijoitettiin Pellaksen puhelinnurkkaukseen. Radion oli Sven tuonut mukanaan Herzogin Cecilie -alukselta vuonna 1936. Sodan aikana kaikki kerääntyivät radion ääreen kuuntelemaan uutisia. Kun lähetyksessä oli häiriöitä, sanoimme, että häiriöt aiheutti “Ryssän Olga”. Me lapset kuuntelimme myös setä Svenin tarinoita.
Halusin liittyä Suojeluskuntajärjestön alaisuudessa toimiviin Sotilaspoikiin, jossa sai harjoitella tarkka-ampumista, suunnistusta ja muuta. Jo 11-vuotiaana aloin puhua siitä, että haluaisin mennä mukaan toimintaan, mutta minun piti odottaa vuoden verran. Sotilaspoikien päällikkö oli lukkari Rolf Jansson.
Sven-eno oli suojeluskunnan päällikkö Lemlandissa ja sai pitää asetta kotona.
Meillä ei kuitenkaan ollut mitään hätää sodan aikana, meillä oli ruokaa. Muistan, kun Sven kävi kerran kaupungissa ja vaihtoi itselleen kengät voita vastaan. Sellainen ei ollut oikeastaan sallittua, vaan “mustan pörssin” toimintaa.
Nuoruus
Opettajani Karl Sjöstrand oli sitä mieltä, että minusta tulisi opettaja, mutta ei minulla ollut kärsivällisyyttä siihen. Koulun jälkeen vuonna 1948 lähdin isän kanssa Gustaf Eriksonin Kirsta-alukselle, josta tuli isän viimeinen ja minun ensimmäinen työpaikkani.
Opiskelin Ålands folkhögskolanissa ja Borgå folkakademissä, olin laivapoikana eri aluksilla 1950-luvulla ja löysin vähitellen konehuoneen. Vuonna 1958 minusta tuli ylikonemestari. Olen purjehtinut Kirstalla, Hamnöllä, Styrsöllä ja Fisköllä. Fisköltä nousin maihin vuonna 1959 sairastumisen vuoksi. Työskentelin kahdeksan vuotta Avatexillä Hammarlandissa ja myöhemmin kymmenen vuotta Skandinaviska Jutella Maarianhaminan Norrbölessä. Sieltä jäin eläkkeelle vuonna 1978. Minulla on tapana ajatella, että se vuosi oli elämäni pahin. Minun täytyi jäädä eläkkeelle ja äiti kuoli.
Soitin nuoruudessani rumpuja ja haitaria eri orkestereissa Talonpoikien talolla ja olin mukana Lemlandin nuorisoyhdistyksessä, joka kiersi keräämässä rahaa nuorisotila Valborgin kattoa varten. Näyttelin myös nuorisoyhdistyksen revyyteatterissa ja olin jonkin aikaa yhdistyksen puheenjohtaja.
Menin naimisiin Kumlingesta kotoisin olevan Solveigin kanssa (o.s. Karlsson) vuonna 1959 ja asetuimme asumaan Maarianhaminaan. Osoitteitamme ovat olleet Köpmansgatan, Trobergsgränd ja Åsvägen. Vuonna 1969 rakensimme kesämökin Sandvikiin, kivenheiton päähän lapsuuteni uimapaikasta. Asumme siellä puolet vuodesta, toukokuusta lokakuuhun.
Meillä on kolme lasta Monica, Kjell ja Carina. Monica asuu Tukholmassa ja viettää kesät Tallmon lähellä sijaitsevalla mökillä, ja Carina perheineen asuu Tallmon sukutilalla.
Rita Nordberg, o.s. Eriksson
Syntynyt 1936 Ljungåkran tilalla, kivenheiton päässä Pellaksesta länteen. Kotirouva ja maanviljelijä. Jens ja Märta Erikssonin tytär, Rayn sisko. Asuu Lumparlandin Svinössä. Oli aiemmin yhdistysaktiivi ja toimi tarjoilijana erilaisissa tilaisuuksissa.
Koti Ljungåkran tilalla
Samana vuonna kuin synnyin vanhempani rakensivat Ljungåkran tilan Pellaksen länsipuolelta irrotetulle tontille. Ljungåkra nimi tulee siitä, että seudulla oli niin paljon kanervia (ljung on ruotsiksi kanerva).
Lapsena vietin usein aikaa Pellaksessa ja leikin siellä lasten kanssa. Pellas oli kuin toinen koti minulle.
Leikimme ulkona päivät pitkät, vuoden ympäri. Leikimme hippaa – juoksimme kiinni toisiamme ja kun kaverin sai kiinni, niin hänestä tuli uusi hippa. Leikimme myös piilosta ja pelasimme polttopalloa. Teimme lehmiä ja hevosia kävyistä ja leikimme niillä. Muita leikkikaluja meillä ei oikeastaan ollut, mutta jossain vaiheessa sain kangasnuken, josta tuli minulle todella rakas.
Kesäisin olimme päivät Sandvikin satamassa, eikä kukaan aikuinen katsonut meidän peräämme. Saimme pärjätä itseksemme. Opettelimme omin päin uimaan, minä olin luultavasti viiden tai kuuden vanha, kun opin uimaan. Pohja oli hienoa hiekkaa siellä ja ranta erittäin matalapohjainen.
Pippyn ja Squirrelin piti mennä nukkumaan joka ilta kello kuusi. Muistan miten heidän äitinsä Pami seisoi huhuilemassa heitä Bockholmin metsän suuntaan.
-Tullaan, tullaan, me vastasimme, ja aloimme laahustaa kotiinpäin.
He kävivät myös kylvyssä joka ilta. Niin ankaraa kuria ei meillä muilla lapsilla ollut.
Hassu
Minua kutsuttiin “Hassuksi” – en muista mistä se sai alkunsa, mutta totuin tähän lempinimeen, enkä pitänyt sitä millään tavalla ilkikurisena.
Kiipeilimme korkeisiin puihin ja ryöstimme variksen pesiä ja rikoimme niiden munat. Näin me rajoitimme varisten lukumäärää.
Talvisin hiihdimme ja ajoimme potkukelkalla. Laitoimme useampia kelkkoja peräkkäin pitkäksi junaksi ja ajoimme alas Mönbackan mäkeä, joka oli siihen aikaan paljon jyrkempi. Rörstorpin koulun ulkopuolella oli usein seitsemän tai kahdeksan potkukelkkaa rivissä.
Kävelimme Mönbackan yli matkalla kouluun ja takaisin. Koulumatka oli 2,5 km ja tämän matkan kävelimme, potkimme potkukelkalla tai hiihdimme, oli sää millainen hyvänsä. Vain todella kurjalla koiranilmalla joku aikuinen saattoi kyyditä meidät. Vähän vanhempina poljimme polkupyörällä kouluun.
Halkolaatikossa
Istuin usein isoäiti Irenen kanssa keinutuolissa Pellaksen keittiössä.
Kun ilmahälytys tuli sodan aikana, meidät lapset laitettiin halkolaatikkoon. Halkolaatikko oli keittiössä lähellä hellaa, siinä missä nykyään on sähköliesi. Meitä oli useampi lapsi halkolaatikossa ja istuimme odottamassa hälytyksen loppumista. Muistan, miten isoäiti Irene ryömi pöydän alle.
Joulujuhlat olivat unohtumattomia. Toisena joulupäivänä lähdettiin kylään sukulaisten ja ystävien luokse.
Pellaksessa tarjoiltiin paistia tai kalaa ja jälkiruoaksi oli aina luumukeittoa. Usein valmistettiin myös makaronilaatikkoa muistuttavaa laatikkoruokaa uunissa. Siinä oli lihaa ja riisiä ja kutsuimme sitä piirakaksi.
Paksuja piparkakkuja oli aina kahvipöydässä. Äitini Märta kaulasi ohuita rapeita piparkakkuja, mutta Irene ei niitä hyväksynyt, hänen mielestään piparkakkujen kuului olla paksumpia.
Vehnäspitkot tai pullaviipaleet olivat myös suosittuja. Korvapuusteja leivottiin myös joskus.
Me tytöt teimme jonkin verran käsitöitä, minä pidin kutomisesta.
Isän tyttö
Isäni Jens oli Pellaksen suuren sisaruskatraan kolmanneksi nuorin. Hän omistautui maanviljelykselle ja metsätöille. Nuoruusvuosinaan hän matkusti Amerikkaan useita kertoja tekemään töitä. Ilmeisesti hän työskenteli siltatyömaalla New Yorkissa.
Minua kutsuttiin isän tytöksi.
Isäni Jensin ensimmäinen vaimo oli Evy. Hän kuoli lapsivuoteeseen, kuten myös heidän lapsensa.
Muutaman vuoden kuluttua Jens meni naimisiin äitini Märta Janssonin kanssa, ja he saivat kaksi lasta. Ray on syntynyt vuonna 1935, ja minä synnyin vuosi sen jälkeen.
Äiti oli lempeä ja ystävällinen. Hän oli kotirouva, joka piti käsitöistä ja oli aktiivinen Martoissa.
Perhe-elämämme oli rauhallista ja mukavaa, eikä vanhempieni välillä ollut mitään erimielisyyksiä tai ainakaan minä en huomannut niitä. Halusin jo hyvin nuorena auttaa äitiä. Minulle on kerrottu, että seisoin yleensä jakkaralla ja autoin äitiä tiskaamisessa Ljungåkrassa.
Valkoisesta kissasta tuli musta
Pippy ja minä olimme läheisiä ystäviä lapsuudessa, kuin siskoksia, teimme kaiken yhdessä.
Kaikilla tytöillä oli letit. Yllämme meillä oli hameet ja käsin kudotut sukat, jotka luultavasti kutittivat, mutta olimme tottuneet niihin.
Minulla oli musta kissa, ja kun Pippy sai täysin valkoisen kissan, hän ei ollut ollenkaan tyytyväinen. Hän halusi myös mustan kissan ja siksi hän upotti oman kissansa tervaan. Kissa luikki sen jälkeen metsään ja luulen, että joku aikuinen haki sen sieltä pois. Terva tietenkin tuhosi kissan turkin kokonaan.
Pami iltapuvussa
Pamela ja Sven olivat minun kummejani.
En koskaan tule unohtamaan sitä päivää, kun minulla oli syntymäpäivä ja täytin ehkä viisi tai kuusi. Oli lokakuun alku, ja Sven ja Pami tulivat Ljungåkraan onnittelemaan minua ja syömään kakkua. He tulivat suoraan perunapellolta, joten heillä oli yllään työvaatteet ja he olivat likaisia. Minä en ollenkaan pitänyt siitä, että he olivat niin arkisina minun juhlissani ja Pami oli huomannut sen, sillä illalla hän tuli takaisin meille yllään hieno iltapuku ja mustat hansikkaat. Hän seisoi hiljaa ja tyylikkäänä oviaukossa, melkein kuin patsas. Kaikki se vaiva minun takiani. En unohda sitä hetkeä koskaan.
Koulu ja rippikoulu
Me kävimme Rörstorpin koulua, ja opettajiamme olivat Vega Johansson ja Karl Sjöstrand. Minä pidin oikeinkirjoituksesta ja luonnontiedosta, näissä aineissa minulla oli myös parhaimmat arvosanat. Matematiikasta taas en pitänyt ollenkaan.
Kuudennen luokan jälkeen luulimme pääsevämme kokonaan koulusta, mutta muutos tehtiin ihan viime hetkellä, mikä tarkoitti seitsemättä kouluvuotta. Ei auttanut muu kuin jatkaa. Olimme hieman pettyneitä.
Koulun jälkeen jatkoin äidin auttamista. Opiskelin sitten vuoden Ahvenanmaan kansanopistossa ja myöhemmin suoritin ruoanlaittokurssin Porvoon Högvallassa.
15-vuotiaina kävimme rippikoulun. Siihen aikaan oli iso asia päästä ripille ja “kävellä eteen”, kuten me sanoimme. Tyttöjen piti leikata letit pois konfirmaatioon ja permanentata hiukset.
Rippikoulussa meidän piti opetella viisi psalmia ulkoa ja tavallisessa koulussa opiskelimme katekismusta.
Joskus tiloilla pidettiin raamatunselitystilaisuuksia, useimmiten tällainen tilaisuus järjestettiin naapurissa Nedergårdin tilalla. Toisinaan tulivat pelastusarmeijan pastorit kauempaa. He olivat innokkaita ja lauloivat raikuvia melodioita.
Tasaisin väliajoin pidettiin kinkereitä. Kinkereissä pappi selitti ensin raamattua ja sitten hän kuulusteli aikuisia raamatun tuntemisesta. Samaan aikaan lukkari vei meidät lapset yhteen kamariin ja kuulusteli meiltä katekismusta.
Traaginen auto-onnettomuus
Veljeni Ray asui Pellaksessa vaimonsa Gunvorin kanssa. Ray omisti tilan yhdessä nuorimman veljen Pederin kanssa, joka asui Amerikassa.
Rayllä ja Gunvorilla oli kaksi tytärtä, Gun-Britt ja Git. Git loukkaantui vakavasti auto-onnettomuudessa ollessaan kuusivuotias. Onnettomuus tapahtui toisena joulupäivänä vuonna 1968 Pellasgatanin ja Lemlandsvägenin risteyksessä. Git oli kaverinsa kanssa matkalla tervehtimään suuren tien toisella puolella olevan talon väkeä. Kaveri käveli edellä ja Git juoksin perässä. Oli lumimyrsky ja autoilija ei nähnyt Gitiä sen vuoksi ja ajoi hänen päälleen. Git sinkoutui tien vierellä olevaa kivenlohkaretta päin.
Git halvaantui kaulasta alaspäin. Hänen vanhemmillaan oli useita raskaita vuosia hoitaessaan lastaan. Lopulta Ray masentui ja päätti itse päivänsä. Myöhemmin sekä Git että Gunvor kuolivat.
Tämä traaginen tapahtuma on leimannut sukuamme.
Seurustelua kymmenen vuotta
17-vuotiaana tapasin Viking Nordbergin “Vicken”, joka oli kotoisin Lumparlandista. Hän oli ollut perheensä kanssa Amerikassa ja olin nähnyt hänen vanhempiensa ajavan ohi suurella “amerikanraudalla” ja mielestäni se oli kerrassaan mahtavaa.
Vicke ja minä pidimme tansseista. Björkebon pohjoispuolella Granbodassa oli yksi tanssilava ja toinen lava oli Hellestorp sjössä. Serkkuni Leif oli opettanut minua tanssimaan. Pellaksen navetan ajosillalla opeteltiin valssia, jenkkaa, hamboa ja polkkaa.
Seurustelimme kymmenen vuotta ja meillä tuntui olevan kaikki hyvin, niin kuin olikin. Vuonna 1963 menimme naimisiin ja häät pidettiin Pellaksessa. Meidät vihki kirkkoherra Erik Franzén.
Meillä on kaksi lasta. Ronald asuu tässä lähellä Svinössä ja Susanna asuu Finströmissä. Meillä on kolme lastenlasta, kaikki poikia.
Minä olen ollut kotirouva ja maanviljelijä. Miehelläni oli tapana muistuttaa minua siitä, että ei mennyt montakaan päivää, kun olin tullut kotiin synnytyslaitokselta ja lähdin soutamaan salmen yli kotisaarelle lehmiä lypsämään.
60-vuotispäiviäni juhlittiin Pellaksessa avoimin ovin, ja paikalle tuli monia tuttuja. Se oli mukavaa.
Haastattelija: Kiki Alberius-Forsman
